Mainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri valppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin kanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain juonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut veli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen seuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua, hän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi, ja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut parantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan käyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä piispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän sai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin piispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova hätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi, niin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin kalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi siellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin ja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen asemapaikkaansa.
Mutta palatkaamme kohtaukseen, joka aiheutti tämän aineesta poikkeamisen.
Ritari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja eleettömänä.
Kun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh d'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:
"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan totuuden, haluaa palata luostariin?"
Täten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa, hänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen hellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä turhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet sen ennalleen.
Silloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt katsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.
Kumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen voittonsa toisen korvaamaton menetys.
Ja kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa. Heillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten säilytettävissä.
"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa", lausui ritari päättävästi.