LII luku
ENKELILAPSI.
Worcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen varrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin, katsellen Severnin nopeata juoksua.
Hänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt veden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan omain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar omakseen.
Piispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut sinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja haihtunut. Se loisti — kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan — kuin suuri kyynel piispan sormessa.
Piispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin mukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen elämästään.
Häntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut taivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään jaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia onnestaan kunniansa kustannuksella.
Mutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen sydämensä halasi sitä ylistää.
Kun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän muuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.
Hän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi. Viisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin loistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut tietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän havaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä heikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän sitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut itselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden kahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän kolminaisuuden nimessä.