Jos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa, mutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi piispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada ritaria luopumaan aikeestaan.
Jos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä ja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin piispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.
Mutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut sietää epävarmuutta.
Hän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä, kumartunein päin, kädet selän takana ristissä.
Joka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle muurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja valkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat takertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat niiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.
Vihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi — valkoinen kuvasi priorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa kunniaa.
Hän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi silmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme askelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä koskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.
Mutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti satakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin silmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi säätänyt toisin.
Vielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä selän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.
"Tuleeko hän vai menenkö minä? Lähdenkö minä vai palaako hän?"