"Aivan niin, pikku Verity", sanoi hän, "sinä saat itse ottaa yhden ruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän käteni yhteen selkäni taakse — näin! Niin pian kuin minä olen kääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine pikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu — kumman tahdot — minun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku enkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi."
Piispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet liitettynä yhteen selän taakse.
Pienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta ennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana hänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä naurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.
Enkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa kera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.
Pysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin, tuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa sen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.
Vihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään puutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.
Mutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti hän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.
Monta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut luullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen poimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan itkuun.
Parrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan kumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.
Näin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi hänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: "Älä pelkää!"