Mora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi yön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle miehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.
Tämä toivo täytti hänet innolla kävellessään eteenpäin.
"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!" niin huusi hänen ahdistunut sielunsa.
Hänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin kysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen petokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut, tämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä edellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora havaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä myöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n suhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.
Mora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus: että hän kiiruhti kohti mahdollista apua.
Hän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen harmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia kohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina oli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa olevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores vihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa raossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja suoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.
Lähellä oli erakon matala maja. Ovi oli raollaan.
Mora lähestyi sitä hiljaa ja koputti ovelle.
Mikään ääni ei vastannut.
Hänen koputuksensa vaan korosti vallitsevaa hiljaisuutta.