Tullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän oli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.
Sitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi sisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.
Pienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut pyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.
Mutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen Kristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei kirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan kamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti jumalallisena.
Tämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen Madonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut Moran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle erakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa oli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja hän unohti kaiken muun.
Se eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli rakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui ääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti mieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille, että he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat mielessään: "Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni." Ja omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli hurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan katseensa kuolevaan Vapahtajaan: "Minä tahdon elämää — en kuolemaa!"
Tässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen hahmossa, lihaksi tullut Sana.
Mora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat seinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen kärsivällisen pään yläpuolella.
"Kaikissa kiusauksissa koeteltuna kuin me ja kuitenkin synnitönnä."
Ja vieläkin ylempänä, holvikaaren yläpuolella: