Astuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse tunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.
Omituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan Näkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän ei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa luostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän oli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän vain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi hän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai polvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä taivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun kuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja pakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että jumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä vuoksi.
Hän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin kappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta pääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja kuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin oli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen ponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli tuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän lamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään koettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen lakattua häneltä haihtunut.
Mutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut mitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa huokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin Näkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus astui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta Häntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen sielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: "Hän on Herra!"
"Tämän äänen me kuulimme", kirjoitti pyhä Pietari, "ollessamme hänen kanssaan pyhällä vuorella." Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä; mutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen laulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto tuntui lausuvan: "Hän on Herra!"
* * * * *
Murhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta Näkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa hänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja voittamaan ne.
Puolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin mielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh päivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun tekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet kuten muut olivat hänet pettäneet.
Ja näin itseltään kysyessään Mora verkkaan astui parveketta kohti.
Hetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä, kohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.