Mora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne, täydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä virisi hänessä.
"Minä tahdon!" sanoi hän. "Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä tahdon!"
Hän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli ollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.
Sitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa oli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää tätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin oli tarpeen.
Aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän kautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.
Paljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin — kuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut. Hän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen ja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle ystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.
Hän kutsui palvelijansa.
"Zachary", sanoi hän. "Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden hänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida valkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta ensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden niistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua palaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä päässeet hyvän matkan eteenpäin."
Mora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi kirjoittaa kirjettä piispalle.
Suoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen sydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema ilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä kirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa, heitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä tämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin uskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.