"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka sitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka loistaa korkeudessa.
"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät esille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.
"Meidän on kohdeltava kärsivällisesti sisar Mary Rebeccaa."
"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti", pyysi Antony vanhus. "Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen luiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen teitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa — te jouduitte uhriksi — voi-voi! — ja he säästyivät!"
Tällöin prioritar nauroi hilpeästi.
"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony kulta. Minut riisti rohkea, häijy mies — sinun hurmepukuinen ritarisi!"
"Voi, kuulkaa!" huudahti vanha maallikkosisar. "Pahoin pelkään, että se on enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan teidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.' Voi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!"
Prioritar nauroi uudelleen. "Antony kulta, sinun pikku lintusi otti ensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai juustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan… Kuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!… Eikö ole ihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset druidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin punarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin varhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja luolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia tässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan, silloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään, kirjorastaat lauloivat ' Tee se nyt — tee se nyt ' etsiessään ravintoa poikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin siivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen eläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä — näillä saarilla — lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset lintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan, eläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille opettanut.
"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa, kun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme on kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin kukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja täällä, juuri tässä puutarhassa — jos se on yhä pysynyt puutarhana — punarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena lauluaan.
"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo alun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä Jumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja hävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua raunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen vuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin surmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet virtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä orapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen."