Prioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle, oksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.
"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!" hän huudahti. "Oi, tuntea Elämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! Se on Ikuista Elämää!"
Hän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli unohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän tien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa joustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon huokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä vilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin —
Luostarista kajahti kuuluvasti refektorion kello.
Prioritar antoi käsivarsiansa vaipua.
Hän nosti penkiltä rikkaruohokimpun.
"Tule, Antony", hän virkkoi, "käydään katsomaan, onko sisar Mary Augustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka ei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi."
Vanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata olentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut auvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa äiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut lupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä voinut kevein mielin antaa.
Tosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta kuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.
Mutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin jäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski hän sormen nenälleen.