"Totta puhuen", sanoi Martin Goodfellow, "koetteli sir Hugh haarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä."
* * * * *
Astuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää hämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan, hemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä. Hän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa hellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten kohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi iloksi, sanoisi hän: "Hugh, minä olen tullut kotiin."
Mutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän taaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.
Hugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän lopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa muussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun pidättämättä.
Taaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli kuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla nöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen astuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen, jonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.
Kaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta hän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen halliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli raollaan.
Kultainen valojuova tulvi puoliavoimesta akkunasta sisään.
Mora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta seistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh työskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta. Sykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.
LIX luku