Kun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä jotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.
Niin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat, kiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen kilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.
Ja nyt — miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen suuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen kaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä aseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen suloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla sykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta vastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin ratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.
Mutta "prioritar" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt hän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan ritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon. Hänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja kärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.
"Sir Hugh", hän virkkoi, "rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut urhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin uskollisen — minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun tarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan — Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin sanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä Eleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen sydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle rakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on sittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi Hänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta joka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä sanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!' Sydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen 'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se onkin vähänarvoinen."
Hän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten pilviröykkiöiden takana.
"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi", hän virkkoi yksinkertaisesti; "hän, joka ymmärtää naisen sydämen."
Ritari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat rinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina, joskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan ymmärtää myöskin miehen sydäntä.
"Minun mielestäni, rakas Hugh", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi, "sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti. Vietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin ääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli muuttunut synniksi."
Ritarin rinnasta purkautui tukahdutettu voihkaus.