Kultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi hänen ylevällä otsallaan.
"Ja minulle suotiin voimaa", hän virkkoi perin matalalla äänellä.
"Mora!" huudahti ritari.
Prioritar hätkähti. Pitkiin aikoihin hän ei ollut kuullut omaa nimeään.
"Sinä anoit voimaa voittaaksesi", jatkoi ritari, "kun luulit sitä synniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan, taistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien kielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta tukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei yhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan ollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani eikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut vapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?"
Prioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin äänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää sen tyynenä.
"Kuuntele minua, Hugh", virkkoi prioritar. "Jos olisit luullut minut uskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja nainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen tunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn vaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua kohtaan?"
"Sinä koetat saattaa minut pulmaan", sanoi ritari, "johon en koskaan joutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin ei voi naida toista sinun eläessäsi."
Prioritar kalpeni, mutta vaati itsepintaisesti:
"Mutta jos, Hugh? Jos?"