Nämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä enemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan ikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli maasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti taivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.
Maatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari havaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen parvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat, yhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas kryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet taivaaseen päin; tai — koska ne olivat jo sävelten yläpuolella — pyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?
Minkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä on korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina alentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun taas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.
" Levavi oculos meos in montes " — lauloivat munkit kuorissa hänen yläpuolellaan.
Korkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten sisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin saavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi yhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki, laskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!
Korkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan ja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona naisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana, lujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä, ristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan — nyt hän tunsi armaansa astelevan tähtien parissa.
Eikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina lujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt — edellyttäen tietenkin, ettei kukaan toinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen oma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut heidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.
Hän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla naisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi äärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.
Heidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä oli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat kahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.
Outo eristyneisyys, jossa he silloin olivat — edessä ja takana suljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla, maata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina, ja kuitenkin tuntien elämän hehkua — oli saattanut armaan häntä lähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen pitämään sitä lopullisena, silloin oli — aivan odottamatta — koittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.