Tosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli lähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta. Mutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin sitova kuin tuo äänetön syleily.
Mutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman suloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja riemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja imeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.
Kun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi kaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.
Sinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen elämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.
Mutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän epävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut epätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa Valkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän luostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.
Hän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin siellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan pyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista valkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta liukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin mielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään pylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.
Laulu oli vaiennut. Iltamessu oli päättynyt.
Hän kuuli pehmeitä askelia lähenevän.