Piispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi. Hänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat tutkiviksi ja kirkkaiksi — ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta niissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan eteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar sattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin karvaiseksi. "Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa", sanoi piispa. "Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää syyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että hän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa minua!
"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs ritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia ristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa. Häneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista taistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa — riistetty mitä kurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä ja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan puolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan iso seurue."
Prioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan levollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi kuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.
Mutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota kalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat voimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin punainen viini pikarissa.
"Tunsin hänet vanhastaan", hän puhui; "tiesin hänet uljaaksi nuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän tuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi minulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan ennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli toisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä. Ja palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka hän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä samaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt meidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar, luuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?"
Prioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy hahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.
"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen", hän virkkoi, "on syytä epäillä, tokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet menetettyään."
"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä", sanoi piispa. "Vastakohdathan juuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan, tumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä ristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu houkkionne vuoksi."
"Sitä en luule", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti lisäämään: "Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan, kunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa kokeneempi kuin minä. Mutta — jos asian laita olisi, kuten te otaksutte — mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun on meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?"
Piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista sielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle kuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan hän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan sykinnän.