Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen, tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja naisia ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin — kaikki kohotti hetken jännitystä.
Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas kuin tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin monet häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka olivat nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja muiden kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo onnellisimmatkin. Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu kerta toisensa perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi sisareksi».
Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli sen ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta, vaikka hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai kaihoavien silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta tehtiin yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.
Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin olivat mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla oli ehkä osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti käsiänsä, huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa; kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä, jotka kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi ja soitonsäveleet täyttivät ilman.
Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö eikä niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen tenhoa ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon eikä edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt hän oli loistavaan näytelmään.
Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen hän oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä voi häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä käynyt yhä levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä Josén ja Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui riemuhuutojen ja kättentaputusten kaikuessa.
»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»
Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä ja huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa, kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä palveltiin, hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää sydäntä. Hän tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja rohkea ja voitokas — olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään näin ääretöntä riemua — siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän myöskin oli, vaikkei Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki sen lisäävän hänen voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen miellyttävä tapansa liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat, eloisat kasvonsa intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden syvyyttä enensi pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja jäsenten kauniit liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet poikkeukseksi vähemmän onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta omistaa tuo ja lisäksi olla koko innostuneen kansan epäjumala — se oli kyllä elämisen arvoista. Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt heitä ikävinä, jos oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä hurmata, oli tuossa kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.
»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.
Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä. Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen jännittävin kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä. Hurja musta sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas työnnettynä, mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja paiskellessaan sitä tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan vastustajan arvoinen. Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni. Picadorien ja banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon, ja sitä täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan sen liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä — tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja joustavinta valppautta.