Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen viekkauden, voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon ja harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata viittaansa taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien kuolemalla ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla notkeudella ja nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti yleisön uusiin riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin havahti innostukseen, joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen nuoruutensa päivistä. José ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja Pepita tunsi jälleen — tunsi entistä voimakkaampana — äkillisen vihlauksen ja sydämentykytyksen.
Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei tarvittu: härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista kättentaputuksista.
»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette nähnyt Sebastianon!»
»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt hänet».
Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt hänet; hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin innostuneena lausui:
»Hän katsoo tännepäin… katselee meitä… teitä!»
Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville, missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien kasvojen joukossa.
»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.
»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi kasvonsa pois.
Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus. Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana ja muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.