KOLMAS LUKU.
Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.
Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme chuloa [härkätaistelijan apulainen. Suom.], jotka haastoivat niin äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan. Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset — kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen jatkaa oikkuaan.
»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä kohtaan mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään», huomautti eräs. »Ne juoksevat hänen perässään liian paljon, ne naiset!»
»Mutta tänään oli siellä joku…» aloitti eräs toisista. »Minä kuulin sen Alfonsolta… hän näki tytön härkätaistelussa, Sebastiano nimittäin, ja koetti ottaa selvää…»
Juuri tässä kohdassa hän käännähti ja joutui aivan vastapäätä Pepitaa, joka ennemmin oli ollut kätkettynä Jovitan taakse. Hän vaikeni äkkiä, koskematta viinilasiinsa, ja tuijotti tyttöön. Silmänräpäystä myöhemmin hän kumartui eteenpäin ja jutteli matalammalla äänellä tovereilleen, jotka myöskin kääntyivät katsomaan. Alfonso oli osoittanut tytön hänelle heidän lähtiessään Plaza de Torosilta, ja nyt hän tunsi hänet.
»Tuo tyttönen tuolla takananne», virkkoi hän. »Sebastiano kysyi, oliko kukaan meistä häntä ennen nähnyt ja tiesimmekö hänen nimeänsä.»
Pepita ei kuullut hänen sanojansa eikä tiennyt, että siitä hetkestä asti kaikki hänet tuntisivat tai ettei ainakaan monta poikkeusta ollut. Sillä että Sebastiano tunsi mielenkiintoa naiseen, jopa vallan tiedusteli hänen nimeänsäkin, oli aivan uutta ja outoa ja sai kaikki asiasta puhumaan ja kiinnittämään huomiotansa tyttöön. Ja se seikka, ettei tämä ollut mikään hienoston nainen, vaan ainoastaan kaunis tuntematon tyttö, jolla oli ruusu tukassa, teki asian vielä jännittävämmäksi.
Kun Pepita illalla nukahti väsyneenä ja onnellisena, oli hän jo tiellä kuuluisuuteen. Sebastiano — tuo heikäläisten kesken enin ihailtu, — joka monista seikkailuistaan huolimatta ei koskaan etsinyt naisia, oli kysynyt hänen nimeänsä, oli ponnistellut saadakseen sen tietää ja oli kuullut, että niiden keskuudessa, jotka olivat kyllin onnellisia häntä tavatakseen ja häntä puhutellakseen, hänet tunnettiin »Josén kauniin sisaren» nimellä.
Viikkoa myöhemmin tuli José eräänä iltana kotiin tuoden Manuelon mukanaan. Manuelo oli usein hänen kanssaan — ja muuten hän olikin saanut paljon ystäviä. Melkein joka päivä joku iloinen tai vakava nuori mies koetti häneen tutustua, ja tavalla tai toisella laajeni tuttavuus pian Pepitaankin. Mutta Manuelo tuli useammin kuin muut, sillä hän oli itsepäinen omalla ujolla tavallaan, ja tytön välinpitämättömyys, tämä kun toisinaan ei näkynyt tietävän edes hänen olemassaolostaan, saattoi hänet vain ymmälle, vaan ei vienyt hänen rohkeuttansa.