»Miehet ovat tyhmiä», murisi Jovita, »ja he luulevat, että tytöt ovat yhtä tyhmiä. Sinulla sanotaan olevan kauniit kasvot, ja hän luulee voivansa ilvehtiä sinun kanssasi niinkuin muidenkin kanssa.»
»Niinkö?» sanoi Pepita ja valtaisiin kuoppasiin hänen poskissaan ilmestyi pieni julma hymy. »Hän voi siis aloittaa — huomenna tai jo tän'iltana, jos tahtoo.»
»Oh, hän aloittaa kyllä aikanaan», vastasi Jovita. »Saatpa nähdä. Varo, ettei hän leiki sinun kanssasi sitä vanhaa leikkiä, kuten Saritan kanssa.»
Pepita ravisti kukat hiuksistaan ja alkoi jälleen sitoa tukkaansa, samalla kun hän kirkkaalla äänellä lauloi:
»Jasmiineill' on valkokukat, loistavat kuin tähdenlento. Niiden anna askeleesi johtaa tänne kotihini. Täällä sua aina varron. Jasmiineill' on valkokukat, punaa hehkuu ruusunkukka, hehkuvat on huulet mulla…»
Hän vaikeni äkkiä ja laski käsivartensa alas.
»Hän saa tulla niin usein kuin tahtoo», virkkoi hän, »saa tulla tuhat kertaa, enkä minä häntä koskaan puhuttele».
Seuraavana sunnuntaina he tapasivat hänet puistossa. Pepita jutteli nuoren Isabella-nimisen tytön kanssa, jonka veli Juan seurasi Manuelon ja muiden jäljessä. Isabella ensiksi näki matadorin ja huudahti.
»Sinun veljesi tulee…», virkkoi hän, »tulee Sebastianon kanssa!»
Josén lauhkeat kasvot hehkuivat ihastuksesta, mutta Sebastiano näytti vähemmän iloiselta ja hänen askeleensa eivät olleet niin huolettoman joustavat kuin voittotantereella. Kun hän lähestyi ryhmää, katseli hän ainoastaan Pepitaa. Mutta Pepita katsoi vain Joséhen nauravin silmin.