»Jovita on vihainen», sanoi hän, »hän on kysynyt sinua. Hän tahtoo mennä kotiin.»
Sebastiano ei hellittänyt silmiään tytön kasvoista tai hänen huuliltaan, kun tämä puhui. Härkätaistelujen sankari oli kuullut, että hän oli tuollainen… ei katsonut kehenkään mieheen päin, ja että hän oli mitä kaunein kukkiva ruusu ja yhtä julma kuin nuori käki. Ja hänen sydämensä pamppaili, kun hän seisoi tytön läheisyydessä. Siitä hetkestä asti, kun hän ensi kerran oli hänet nähnyt, hän oli ajatellut vain häntä, kuinka saisi hänet jälleen nähdä ja mistä hänet tapaisi. Hän oli tehnyt toisen rohkean suunnitelman toisensa jälkeen, mutta hänen oli täytynyt luopua niistä kaikista, ja sitten oli sattuma johdattanut Josén hänen tielleen. Ja nyt, kun hän vihdoin voi tyttöä lähestyä, tämä oli häneltä livahtamaisillaan.
Hän virkkoi nopeasti muutaman sanan Josélle. Oli liian aikaista mennä kotiin, juuri nyt alkaisivat huvit, hän halusi tarjota heille jotakin, he eivät saaneet lähteä.
»Menen puhumaan Jovitalle», sanoi José ja jätti nuo neljä yksin.
Isabella ja hänen seuralaisensa joutuivat hiukan hämilleen uljaan matadorin komeudesta; he katselivat häntä sekä uteliaina että kunnioituksen tuntein. Olla niin lähellä häntä — se oli kylliksi, tarvitsematta yrittää puhella.
Sebastiano astui Pepitan luo. Espanjalainen ei hukkaa aikaa.
»Minä näin teidät härkätaistelussa», sanoi hän.
Pepita katsoi hänen olkansa yli ja hymyili ohikulkevalle naiselle, joka oli häntä tervehtinyt. Lemmenkuoppaset tulivat esille hänen poskikaan, ja saattoi nähdä kaikki hänen pienet hampaansa. Matadoria hän ei näkynyt huomaavankaan.
»Härkätaistelussa se oli», toisti hän, »kaksi viikkoa sitten. Teillä oli punainen kukka tukassanne niinkuin tänäänkin. Siitä asti…»
»Se ei ollut totta», virkkoi Pepita iloisesti Isabellalle, »se mitä Jovitasta sanoin. Hän kiukuttelee aina, mutta ei suinkaan halua lähteä kotiin. Hän on tavannut vanhan muijan, jonka hän nuorena ollessaan tunsi, ja hänellä on hirveän hauskaa.»