Hän loi tyttöön pitkän silmäyksen, melkein paiskasi hänen kätensä luotaan ja hyppäsi puutarhan muurin yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.
Pepita seisoi yhä paikallaan, nyrkkiin puristetut kätensä sivuilla, ja tuijotti silmät suurina alas valkoiselle, kuun valaisemalle tielle.
* * * * *
Seuraavana iltana José tuli tavallista myöhemmin työstään. Hän kulki tietä pitkin allapäin ja raskain, hitain askelin. Istuuduttuaan aterialle hän söi vain hiukan ja kumartuessaan liemensä yli hän kuuli Jovitan toruvan.
»Se on poissa», ärisi hän. »Sinä otit sen ja olet kai heittänyt sen pois.»
»Eikö se sitten ollut minun?» kysyi Pepita. »Se oli minun. Minä en välittänyt siitä ja olen tehnyt sen kanssa mitä tahdoin.»
José kohotti päätään ja kuunteli.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.
»Hän on heittänyt pois divisan, jonka minä olin kätkenyt», vastasi Jovita. »Minä olin piilottanut sen, ja hän on sen ottanut. Mitä se hänelle merkitsi, kun se oli sellaisessa paikassa, missä ei voinut sitä nähdä.»
»Otitko sinä sen», kysyi José Pepitalta.