»Ei suinkaan se ollut hänelle aiottu?» vastasi Pepita. »Sanoinhan minä, että hänen olisi pitänyt heittää se hänelle eikä minulle.»
José taittoi kappaleen leipää ja murenteli sitä konemaisesti pöydällä.
»Sinä et olisi saanut sitä tehdä» sanoi hän. »Minä toivon, että olisit antanut sen olla. Se olisi ollut parasta; emmekä me häntä enää näe. Hän ei enää tule tänne. Ja pian hän matkustaa pois. Kuka tietää, mitä sitten voi tapahtua?»
Pepita läksi ulos sanaa sanomatta. Hän ei palannut pitkään aikaan, eivätkä he tienneet, mihin hän oli mennyt. Mutta kun se oli hänen tapansa hänen ollessaan pahalla tuulella, eivät he olleet hänestä levottomia.
Kun hän vihdoin tuli takaisin, oli jälleen kuutamo. Jovita makasi viiniköynnösten varjossa, ja José istui penkillä oven ulkopuolella ja poltti tupakkaa.
Pepita istahti kynnykselle ja nojasi päänsä pihtipieltä vasten. Hän ei virkkanut mitään, vaan katseli kasteesta painuneita kuun valossa säkenöitseviä kukkasia.
Oli muutaman minuutin äänettömyys, mutta sitten José liikahti levottomasti ja lausui:
»Kuten sanottu, hän ei enää tule tänne ja pian hän matkustaa pois. Parasta niin. Hän on hyvin luja ja päättäväinen. Kamppailu härkien kanssa lienee hänet sellaiseksi tehnyt. Hän sanoi, että hän tahtoi saada sinut omakseen, mutta että sinä et huolinut hänestä, ja senvuoksi hänen täytyy koettaa unohtaa sinut. Hänen täytyy lakata sinua ajattelemasta ja välttää kuulla sinusta puhuttavan. Hän pyysi minua ystävänä, etten sallisi hänen nähdä itseäni vähään aikaan, kunnes kaikki on ohi. Minun näkemiseni muistuttaisi hänelle sinua, mutta se ei käy päinsä. Hän sanoi sen ystävänä — ei ollenkaan äreästi — ja hän on minun ystäväni, vaikka hän on Sebastiano ja minä vain tällainen raatava raukka. Kaikki tulee yhtä hyväksi kuin konsaan, kun hän pääsee tämän yli ja me jälleen tapaamme. Jos sinä olisit tahtonut ottaa hänet vastaan, olisi meistä tullut veljet.»
Pepita istui ääneti. Mitä ihmeellistä hänessä tapahtui? Hän ei sitä tiennyt. Hänen hengityksessään oli jotakin vikaa. Oli jotakin, mikä pakotti hänen sydänalaansa — jyskytti siellä niin raskain iskuin, että hän oli tukehtua. Hän sulki kätensä niin tiukkaan, että kynnet tunkeutuivat nahkaan. Hän ei olisi voinut lausua sanaakaan, vaikka olisi mitä maksettu.
Ennenkuin José ehti sanoa enempää, nousi hän äkillisen kiivaasti, meni hänen ohitseen ja oli jälleen poissa. Miesparka katseli surullisesti pienen nopean olennon jälkeen.