»Jos Pepita olisi ottanut hänet vastaan», mumisi hän itsekseen, »olisi hänestä tullut hyvä aviomies, ja me olisimme tulleet veljiksi. Mutta tyttöä ei ole helppo miellyttää, eikä myöskään ole hänen tapaistaan rohkaista niitä, jotka eivät häntä heti miellytä. Mutta kukaan ei kaada härkää niinkuin Sebastiano!»
Pepita liiti pois kuin lintu, kunnes saapui kiviaidalle, jonka juurella jasmiinipensas kasvoi, juuri samalle paikalle, missä oli seisonut edellisenä iltana. Siellä hän pysähtyi läähättäen. Jasmiinien tuoksu täytti ilman hänen ympärillään. Hän katsoi valkoiselle tielle. Ihmeellinen uusi tunne täytti hänen rintansa. Hän ei tiennyt, oliko se vihaa vai mitä se oli, mutta jos se oli vihaa, oli se uutta lajia, tuskallisempaa kuin tavallisesti.
Hän ei enää palaisi — ei enää koskaan palaisi! Hän ei enää äkkiä ilmestyisi hänen viereensä ikäänkuin maan sisästä kohonneena, hän ei seuraisi häntä eikä yrittäisi hellyttää häntä tai katselisi häntä kaiken aikaa, kun oli hänen läheisyydessään, — hän ei enää koettaisi saada häntä puhumaan. Viimeksi eilenillalla hän oli täällä, juuri samalla paikalla, ja nyt hän ei enää koskaan puhuisi niinkuin silloin puhui. Hän unohtaisi hänet — ei enää kyselisi häntä — unohtaisi hänet — Pepitan!
Tyttö ei tahtonut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei hän sitä voisi… eiväthän ne koskaan voineet. Ne rakastivat häntä aina eivätkä huolineet kestään muusta… Ja kuitenkin jatkui raskas jyskytys hänen sydänalassaan, ja hän hengitti työläästi ja läähättäen.
»Tule takaisin!» huudahti hän ja katsoi valkoiselle tielle. »Minä pyydän sinua tulemaan takaisin. Sinun täytyy tulla. Kuuletko? Minä sanon sen — minä — Pepita.»
Mutta ei kuulunut vastausta — ei äännähdystä, ei askelta; ei näkynyt merkkiäkään mistään lähestyvästä haamusta. Tie ulottui kauvaksi valkoisessa yksitoikkoisuudessaan, ja kummallinen, hurja ilme tuli pieniin kauniisiin kasvoihin.
»Etkö kuule?» toisti hän. »Minä en tahdo puhua sinulle, ellet tule, en anna sinulle mitään, en katsettakaan; mutta sinun täytyy tulla siksi, että minä sitä tahdon — siksi että minä olen Pepita.»
Yhä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Äkkiä hän nosti kätensä ylös ja polki jalkaansa.
»Minä tapan sinut!» huudahti hän. »Ellet sinä tule, niin minä tapan sinut!»
Ja sitten hän laski äkkiä kätensä pamppailevalle sydämelleen ja vaipui maahan haudaten kasvonsa jasmiinin kasteesta märkiin, tuoksuviin köynnöksiin.