KUUDES LUKU.
Mutta hän ei tullut takaisin. Ja kuitenkin Pepita meni joka ilta tähystämään kiviaidan juurelle ja katseli tielle, yhä vain odottaen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Sebastiano äkkiä ilmestyisi. Kaikki oli sekamelskaa hänen sielussaan. Ensiksi tuntui kuin hän koko olennollaan olisi hurjasti halunnut Sebastianon tuloa ja itsepäisesti uskonut, että täytyi tapahtua niinkuin hän toivoi — että Sebastiano ei voinut vastustaa häntä tai olla häntä tottelematta. Ken oli koskaan tehnyt toisin kuin mitä hän oli toivonut? Ken oli koskaan vastustanut hänen tahtoansa? Ei José. Ei Jovitakaan, toruipa hän kuinka paljon tahansa, — eikä kukaan niistä muistakaan. Oliko siis luultavaa, että hän, joka oli jumaloinut häntä enemmän kuin kaikki muut, joka oli katsellut häntä nälkäinen rakkaus silmissä, voisi tehdä mitä kukaan muu ei ollut milloinkaan voinut? Tätä hän toisteli itselleen yhä uudestaan — mutta kaivattua ei kuulunut.
Pukeutuessaan hän alkoi saada kuumeentapaisen kiihkon, intohimoisen halun olla kaunis — kauniimpi kuin koskaan ennen. Usein hän seisoi pienen kuvastimensa edessä koettaen toista vaatimatonta koristetta toisensa perään, järjestäen tumman tukkansa usean kerran päivässä ja pistäen siihen uuden vereksen kukan. Hän kävi tuon tuostakin kaivolla täyttämässä vesiruukkunsa, tyhjensi sen ja täytti jälleen, viipyi siellä eikä väsynyt katselemasta ympärilleen kuullessaan askeleita — mutta se oikea ei tullut koskaan, vaikka hän monesti tunsi sydämensä lyövän valehälytyksen. Hän oli ainoastaan lapsi, intohimoinen espanjalainen lapsi, tietämätön ja nuoruuden hurjien vaikutelmien vallassa, ja hän ymmärsi ainoastaan lapsellisen kypsymättömiä menettelytapoja. Senvuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja näyttäytyi paikoilla, missä arveli Sebastianon voivan hänet nähdä kykenemättä vastustamaan hänen tahtoansa ja sulojansa. Mutta vaikka hän sai Josén ottamaan hänet mukaansa sinne tänne ja kaikkialle, näki hän Sebastianon vain yhden ainoan kerran.
Se tapahtui siinä puistossa, missä he ensi kerran olivat tavanneet toisensa. He istuivat siimeksessä virkistäen itseänsä viinillä, ja hän tuli heitä vastaan, heitä aluksi näkemättä. Pepita puristi viuhkaansa niin, että se särkyi, ja hurja riemu kuohahti hänen rinnassaan. Ennen kotoa lähtemistänsä hän oli huomannut, ettei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusi ilme — tulisuus, joka syvensi hänen viehätystään. Sebastiano näkisi… näkisi, että hän yhä oli Pepita, ja ettei hän, Sebastiano, voinut pitää sanaansa, jos Pepita ei sitä tahtonut — jos vain ei tahtonut.
Nuori mies saapui yhä lähemmäksi, vieläkään heitä huomaamatta. Hän jutteli kolmen toverin kanssa, jotka olivat hänen seurassaan. Hän oli hienosti puettu ja näytti voimallisemmalta, kauniimmalta ja komeammalta kuin koskaan. Hän läheni lähenemistään. Ei, Pepita ei puhuisi hänelle. Ei!
Sebastiano nosti katseensa, ja se osui heihin — Joséhen, Jovitaan ja Pepitaan! Hän vetäytyi askeleen taaksepäin ja pysähtyi, teki heille syvän kumarruksen — yhtä uljaan kumarruksen kuin hänellä oli tapana tehdä areenalla kansanjoukon paukuttaessa käsiänsä. Mutta sitten hän kääntyi ja meni. Meni sanaa sanomatta.
José huokasi syvään ja nousi.
»Tulkaa», sanoi hän surullisesti, »meidän täytyy lähteä. On parasta, ettemme viivy täällä. Hän ei halua meitä tavata, ja hän pyysi minua pysyttelemään poissa hänen näkyvistänsä. Se on vahinko — mutta hän pyysi sitä minulta.»
»Mitä nyt?» kysyi vanha Jovita. »Sinä käyt kuin sinulla olisi paholainen kintereilläsi. Tuskinhan voit hengittää. Oletko hullu?»
Illalla heidän istuessaan yhdessä Pepita alkoi puhua ensi härkätaistelusta. Josén täytyi päästää hänet sinne. Hän toivoi sitä niin hartaasti.