»Täällä on liian kuuma», sanoi tyttö hiljaa äänellä, joka ei muistuttanut hänen ääntänsä. »Minun täytyy lähteä. Aurinko… olen saanut päänkipua. Tulkaa.»
Sebastiano ei ollut kertaakaan kohottanut silmiänsä häntä kohti.
Oli kuin Pepitaa ei olisi ollut olemassakaan — kuin hän olisi ollut
Isabella tai Carmenita, — eikä Sebastiano ollut suonut hänelle
ainoatakaan ajatusta. Ei, hän ei ollut kertaakaan katsahtanut ylös.
* * * * *
Seuraavana päivänä hän oli matkustanut. Niin kuuli Pepita Josén sanovan Jovitalle, joka toraili kuten tavallista. Eukko oli unohtanut vanhan inhonsa »hienoa väkeä» kohtaan.
»Ilman tuon tyttö-hupakon oikkuja hän olisi jäänyt», sanoi hän. »Mitä hän voi enempää pyytää kuin Sebastianon kaltaisen kauniin ja siromuotoisen miehen, joka on varakas ja josta jok’ainoa tyttö olisi ylen onnellinen? Mutta hänelle ei millään muotoa kelpaa muu kuin prinssi. No, saammehan nähdä. Hän saa ahertaa leipänsä edestä elämänsä iltaan ja palvella muita, joilla on koti ja puoliso.»
Keskellä yötä hän heräsi johonkin — hän ei tiennyt mitä se oli. Mutta pian hän huomasi, että Pepita seiso siinä väristen.
»Mikä nyt on?» kysyi eukko.
»Viivyin ulkona kosteassa ilmassa liian kauan, ja minua palelee», sanoi
Pepita.
»Sehän oli hyvä», vastasi Jovita. »Kylmetytä vain itsesi, niin saat kuumeen ja meidän täytyy tuhlata kaiket varamme tohtoriin ja lääkkeisiin; ja syy on vain siinä, että sinä suvaitset istuskella yöllä ulkona, sen sijaan että makaisit ja nukkuisit.»
Pepita lepäsi pieluksellaan silmät aivan auki pimeässä ja puristi pienillä käsillään rintaansa vasten jotakin, mikä riippui nauhaan kiinnitettynä hänen kaulastaan. Se oli divisa, jonka hän oli varastanut Jovitalta ja jota hän ei suinkaan ollut viskannut pois. Päivällä se oli kätkettynä hänen povelleen hameenliivin alle, öisin hän piti sitä kädessään. Nyt oli jonkinlainen kauhu sekaantunut hänen kiihkeään kiukkuunsa ja tuskaansa, ja hän makasi vavisten ja hoki tuon tuostakin itsekseen: