»Minä olen kuin Sarita, minä olen kuin Sarita!»
Hän lausui nuo sanat hyvinkin tuhat kertaa seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa, jotka hänen avuttomuudessaan tuntuivat vuosilta. Hän lausui ne niin monessa eri tunnelmavivahduksessa kuin vuorokaudessa oli hetkiä — milloin hurjassa järjettömässä raivossa, milloin pelon puuskassa, milloin polttavaa häpeää tuntien, milloin seisoessaan katselemassa tielle kalpein poskin ja silmät kyynelistä ja itsesurkuttelusta laajentuneina.
»Minä olen kuin Sarita! Aivan kuin Sarita!»
Hän muisteli taikauskoisesti väristen kaikkea, mitä hänelle oli sanottu rangaistuksesta, joka hänen sydämettömyytensä tähden häntä kohtaisi. Hän muisti Jovitan ennustukset ja kuinka oli niille ilveillyt, — muisti, kuinka julma oli ollut niitä kohtaan, jotka olivat hänen tähtensä kärsineet, kuinka oli nauranut heille vasten silmiä ja kääntänyt selkänsä heidän huokauksiansa kuullessaan. Hän muisti Felipen, jota hän ei ollut mistään säästänyt, johon oli vain halveksivasti tuijottanut, kun miesparka käsiänsä väännellen itki hänen edessään. Oliko Felipe silloin, kun rukkaset saatuaan toivottomana poistui, tuntenut samaa, mitä hän itse nyt tunsi?
Häntä riudutti kuume ja kalvava levottomuus. Hän ei enää saanut mitään iloa kaupungin huveista, esityksistä huvittelukentällä tai omasta kauneudestaan.
Toisinaan hän oli aivan varma, että hänet oli noiduttu — että häneen oli isketty »paha silmä». Ja hän hiipi pois, lapsi-parka, polvistui hiljaisessa, viileässä kirkossa ja rukoili vapautusta.
Mutta kerran hänen näin rukoillessaan juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.
»En huoli häntä enää muistella», sanoi hän itsekseen ja rypisti kulmiansa, samalla tuntien tuimaa, pistävää tuskaa. »En huoli ajatella hänen kasvojansa — en muistella hänen ääntänsä ja hänen lausumiansa sanoja! En, en!»
Ja hänen rukousnauhansa putosi hänen käsistänsä kivilattialle. Hän otti sen ylös, nousi polvistuvasta asennostaan ja lähti.
Koko sen päivän ja yön hän mietiskeli mietiskelemistään, ja seuraavana päivänä hän meni jälleen kirkkoon rukoilemaan; mutta nyt hän ei rukoillut vapautusta. Hän antoi alttarin juurella, jonka edessä rukoili, lupauksia aineellisesta hyvästä uhrilahjoiksi. Hänen rukouksensa eivät olleet pyhimyksen rukouksia, vaan vaativaisen, uhmailevan lapsen, joka oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Hän ei olisi rukoillut, jos olisi voinut toivoa apua joistakin maallisista keinosta. Hän ei koskaan ennen ollut mitään rukoillut. Hän oli aina saanut, mitä oli tahtonut, ja kulkenut omaa tietänsä; mutta hänellä ei ollut monia tarpeita ollutkaan. Nyt tässä kummallisessa tuskassaan hän ei voinut itse mitään, ja kaiketi oli Pyhän Neitsyen ja pyhimysten asia häntä auttaa. Hän ahdisti komeron maalattua vahakuvaa viattomilla rukouksillaan.