»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.
»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan; ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin voi.»
Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä. Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt mitään lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea jatkaa kertomustaan.
»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen rakastunut», sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»
»Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä välinpitämättömämpänä.
»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi… siksi että niin käy kaikille.»
Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin hänen pieni pilkallinen suunsa.
»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle divisansa [härkätaistelijan kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita, mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»
»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään, »mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät sitä voikaan.»
Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein kylliksi vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä hänen jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti päätään niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä mikään maalaistyttö!