»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»
Pepita kohautti olkapäitänsä.
»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun vain saa hänet nähdä.»
»Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan kuullut kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»
»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan», vastasi Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että hän on tyhmä ja itserakas.»
Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta pitkään ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan oikkuja. Hän melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia tavata tuo suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä saada puhuakin hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän seisoi ihailijajoukon ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen hän oli säästänyt Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui, että oli paras säästää sitä vielä vähän kauemmin.
Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää salata.
Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä niitä torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa tanssivat hänen liikkuessaan.
Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa kysellen häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas oli kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi; linnut lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit puutarhassa näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä hilpeyttääksensä pientä maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä Pepitan ullakkokamarissa oli hänen juhlapukunsa levitettynä vuoteelle, ja hänen pienet uudet kenkänsä olivat lattialla. Hän oli katsellut niitä kuunvalossa joka kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi sitten ei hänelle olisi ollut mahdollista omistaa niin kauniita kapineita, ei niistä edes uneksia, mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä näytti kaikki mahdolliselta.
Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen ruusunväriset kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti säteilivät sametinmustat silmät, ylpeästi hän keikautti pientä tummatukkaista päätänsä, johon oli kiharaisen hiussolmun sivuun pistetty loistava kukka. Jovita töllisteli suu ammollaan ja melkein huudahti — hänen tapoihinsa ei kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua mitään hyväksymistä, ja hän ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille tytöille kehuskelivat näiden kauneutta. Mutta José katseli sisartaan kuin tämä olisi ollut harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli lentää pyrähtänyt taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja väänteli viiksiänsä, samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä lämpenivät.