Näin ollen, niin hänen poissaolonsa kun kreivittären lakeija ei tavannut häntä kotona ja kun päivät kuluivat etteivät emäntänsä eikä velkojansakkaan nähneet vilahdustakaan hänestä, ei tuntunut selittämättömältä eikä herättänyt niin suurta huomiota kuin se ennen aikaan olisi tehnyt.
— Hän on paennut Englannista, sanoivat harmistuneet räätälit ja rihkamakauppiaat, jotka turhaan kuukausimääriä olivat hänen oveaan piirittäneet ja nyt raivostuivat omaa herkkäuskoisuuttaan ja petturin iloista, julkeata käytöstä. — Hän peijasi minulta yli neljä sataa puntaa, sanoi muuan. — Ja minulta kaksi sataa, sanoi toinen. — Ja minulta sitäkin enemmän, kun olen köyhä mies, jolle yksi punta on saman arvoinen kuin kaksikymmentä guineaa! — Hän peijasi meidät kaikki, ja pujotteli joutumasta velkavankeuteen, jonne hän puolta vuotta ennen olisi joutunut ellemme olisi senlaisia pöllöjä olleet.
— Ettekö, hyvät herrat, luule hänen palaavan? kysyi emäntänsä pelokkaasti. — Jumala ties milloin viimeksi penniäkään hänen rahoistaan näin — mutta hän oli niin kaunis ja hieno nuori aatelismies, hän oli aina niin ystävällinen minulle, köyhälle naisraukalle ja Jennylleni hän aina hymyili ja hyväili häntä.
— Katsokaa hyvin Jenny raukkaa, jos hän hänet jälelleen jättänyt, sanoi räätäli.
Hän ei todella tullutkaan takaisin, ja kun alettiin huhuta, että hän oli karannut velkojainsa kynsistä, niin se uutinen ei sen enempää huomiota herättänyt hienossa maailmassa, jonka huomio nyt oli täydellisesti kiintynyt kreivitär Dunstanwolden ja Osmonden herttuan piakkoin pidettäviin häihin. Ne, jotka olivat kutsutut häihin ja sen yhteydessä pidettäviin juhliin, valmistelivat kalliita ja kauniita pukuja, ja joita ei oltu kutsuttu, harmittelivat katkerasti pettyneitä toiveitaan.
— Herra John Oxon on paennut Englannista päästäkseen näkemästä ja kuulemasta kaikkea tätä, sanoivat ihmiset.
— Hän on paennut päästäkseen jostakin pahemmasta kuin pernataudista, vastasivat toiset. Hän juoksi nuoran päähän, ja kun kreivitär ei tahtonut sitä varaisuudellaan jatkaa, vaan valitsi itselleen paremman miehen ja kun velkojainsa kärsivällisyys loppui, niin hän pötki pakoon.
Ennenkuin kreivitär lähti talostaan käski hän järjestää sen suljettavaksi, kun hän ei luullut aivan kohta tulevansa takaisin. Sen piti kumminkin jäädä senlaiseen kuntoon, että jos hän halusi tulla, niin se parissa päivässä olisi asuttavassa kunnossa. Siitä syystä piti heti hänen lähdettyään panna toimeen eräitä korjauksia ja muutoksia. Muun muassa piti tiilikivimuurilla sulkea käyttämättömiin kellareihin vievä käytävä.
— Siten palvelijain asuma osa talosta tulee terveellisemmäksi ja kuivemmaksi, sanoi hän, — ja siitä on etua koko rakennukselle jos haluaisin myödä sen. Kyllä sen rakennusmestari on ollut älytön kun on teettänyt siihen mokomia pimeitä käytäviä ja komeroita. Vaikka niihin on senlainen joukko kalkkia tuhlattu, niin ne aina ovat olleet ummehtuneet ja pahanhajuiset.
Hän oli käskenyt sen viivyttelemättä tapahtua ja työmiehiä hankittiin savea ja tiilikiviä kantamaan. Silloin tapahtui, että eräs nuori iloinen kantaja, joka juuri oli menossa muutamasta takaportista olkatanko hartioilla, huomasi portin läheisyydessä seisovan kauniin, huolestuneen näköisen tytön, joka uteliaan ja levottoman näkösenä näytti siinä odottelevan. Hän näki hänet siinä aina ohikulkiessaan ja huomasi, että tyttö arveli sanoa jotakin, mutta oli liian kaino; vihdoin puhutteli hän häntä: