Ja totta olikin, että kun he palasivat pääkaupunkiin, toivat he sinne mukanaan sydämessään palavan puhtaan liekin säteilevää loistoa ja kantoivat sen tietämättään pienekkääsen, viekkaasen maailmaan, joka ei ymmärtänyt mikä heissä näytti antavan valoa esineille, jotka sitä ennen näyttivät valottomilta ja ilmitoivat pimeyttä, missä muulloin näytti vallitsevan säteilevää valoa. He eivät palanneet lordi Dunstanwolden entiseen taloon vaan muuttivat herttuan omaan palatsiin ja elivät siellä loistossa ja vierasvaraisessa komeudessa. Kuninkaallisen huoneen jäsenet vierailivat heidän luonaan, ja sinne kokoontui neroja, lahjakkaita runoilijoita ja kirjailijoita, nämä herrat kun mielellään seurustelivat jaloin lordien ja ylhäisten naisten kanssa saadakseen heidän lemmenseikkailuistaan ja juonistaan aihetta kirjailemiseen. Komeisin huoneisin eivät ainoastaan senlaiset miehet kuin Addison ja Steele, Svift ja Pope olleet tervetulleita, vaan myöskin vähemmän kuuluisat henkilöt, joilla ei vielä ollut mainetta. Nämä jumaloivat herttuatarta hänen vieraanvaraisesta ystävällisyydestään, joka ei ylhäisille naisille ollut tavallista, ennenkuin hän antoi esimerkin.

— Ne ovat niin köyhiä, sanoi hän miehelleen, — ne ovat niin köyhiä, ja heidän nälkäisissä sieluissaan on kumminkin jotakin, joka vaikeammin kuin toisten veltto tyytyväisyys kärsii ivaa ja ylenkatsetta. En tiedä onko senlaiseksi syntyminen onni vaiko kirous. Lienee katkeraa kun rapistelevalla linnulla on liian heikot siivet. Sitä enemmän tulee väkevämpien suojella ja lohduttaa heitä.

Monelle toi hän lohdutusta. Kummallisissa kaupunginosissa, joihin ei kukaan toinen ylhäinen nainen olisi uskaltanut mennä almuja jakamaan, sanottiin hänen retkeilevän ja salaa tekevän hyviä töitä. Pimeisiin pesiin, joihin rosvoja piiloutui ja jossa joutolaiset etsivät suojaa ilmestyi hän ja hänen kauneutensa loisti noiden onnettomien olentojen yli kuin lämpimän auringon kultaiset säteet.

Vanhassa huonerähjässä muutaman pimeän solan varrella löysi hän kerran erään tyttö raukan makaavan kuolemaisillaan inhottavassa taudissa, ja seisoessaan hänen riepuvuoteensa ääressä kuuli hän hänen yhä uudelleen kertovan muuatta miehen nimeä, ja kun hän kysyi ympärillä seisovilta sai hän tietää sairaan olleen nuoren maalaistytön, jonka tuo mies oli viekotellut kaupunkiin ja sitten muutamien viikkojen perästä hylännyt. Tyttö synnytti köyhäintalossa lapsen ja vajosi sitten paheisiin ja kurjuuteen.

— Mitä nimeä hän mainitsee? kysyi herttuatar muutamalta vanhalta akalta, joka seisoi häntä lähinnä ja oli vähemmän humalassa kuin muut huoneessa olijat. — Tahtoisin tietää kuulinko oikein.

— Se on muutaman hienon herran nimi, siitä saa teidän armonne olla varma, vastasi akka, hienot herrat ovat senlaisia. Ja sen herran nimen tunnen minä varsin hyvin, minä kun olen kuullut monen tyttö raukan siitä viimeisellä hetkellään hourailevan. Tunsin muutamankin kauniin punaposkisen maalaistytön, hän ei vielä ollut kuudenkaantoista vanha ja oli hulluna rakkaudesta häneen. Tyttö makasi kadulla hänen ovensa edessä ja rukoili, että hän ottaisi hänet takaisin luokseen, kunnes vahti ajoi hänet pois. Hän oli niin mieletön rakkaudesta ja surusta, että tappoi pienen tyttönsä, jonka hän katuojassa synnytti, ja nyyhkytti ja sanoi, että pienokainen saa elää tullakseen hänen kaltaisekseen, toisia senlaisia maailmaan synnyttääkseen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja hänet piti Tyburnin hirttopuussa hirtettämän. Hyvä Jumala, kuinka hän huusi hänen nimeään, kun häntä kärryissä viedä rämisytettiin mestauspaikalle, ja kun pyöveli pani nuoran hänen hienon vapisevan kaulansa ympäri. 'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että hän antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!' Hän oli niin pieni ja nuori ja peloissaan. Pyöveli tuskin voi häntä pidellä. Minä seisoin katsojain joukossa, ja huusin hänelle, että koettaisi pysyä rauhassa, niin kaikki pikemmin loppuisi. Mutta hän ei voinut. 'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!'

Onnettomalla olennolla, joka herttuattaren edessä makasi hänen tuota surullista juttua kuunnellessa, ei ollut monta elämänpäivää jäljellä. Mutta hänen ylhäisyytensä piti viimeiseen hetkeen saakka huolta hänestä, muutti hänet likaisesta sopesta kunnialliseen taloon ja kävi joka päivä hänen luonaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, jolloin hän piteli häntä kädestä; kuoleva makasi tuijottaen hänen kauniisiin kasvoihinsa ja syvällisiin, säteileviin silmiinsä, joiden kiilto oli niin voimistavaa ja lohduttavaa.

— Elä pelkää sielu parka, sanoi hän, — elä pelkää. Minä olen luonasi. Kohta nukut kaikesta, ja jos heräät, niin Kristus, joka edestäsi kuoli, varmaan on kaikki kyyneleesi pyyhkivä. Anna minun rukouksena kuiskata sitä korvaasi, ja hän kumartui alas ja kuiskasi hiljaa vain selvästi kuolevan korvaan: — Hän pyyhkii kaikki kyyneleet. — Hän pyyhkii kaikki kyyneleet.

Suurta mielenlujuuttaan, jota hän ennen käytti valloittaakseen, masentaakseen, saattaakseen tahtoaan täytäntöön ja raivatakseen itselleen tietä, näytti nyt olevan olemassa ainoastaan kärsivien suojaksi ja heikkojen tueksi ei ainoastaan pimeissä pesissä vaan loistavissa ylhäisissä salongeissakin, jossa hän myös löysi kärsimystä ja heikkoutta, joka oli sen katkerampaa kun sitä ei uskaltanut julkilausua. Uhkea kauneutensa, korkea arvonsa ja suuri rikkautensa olisivat jo tehneet hänet voimakkaaksi suojelijaksi, mutta kaikkia, jotka häneen kääntyivät, ylläpiti hänen jalo rohkeutensa ja rakkautensa kaikkeen inhimilliseen, joka kuin voimakkailla kotkansiivillä kantoi kaikki surut ja tuskat, jotka musersivat ja kompastellen ryömivät maata pitkin. Katuojassa makaava nälkäinen kerjäläinen tunsi sen ja hengitti helpommin itsekkään tietämättä syytä siihen, ikäänkuin olisi hän päässyt puhtaampaan ja parempaan ilmaan. Ullakkokammiossaan asuva köyhä runoniekka sai siitä lohdutusta ja voimaa ja palasi sinne häntä puhuteltuaan, iloisemmalla katseella ja sydän lämpimänä ajatellessaan että maailma pysähtyisi hänen runottarensa lausumia sanoja kuuntelemaan.

Siitä hetkestä pitäen, kun hän antoi hoivaa John Oxonin uhriraukan viimeisille hetkille, asetti hän itselleen tehtävän. Siitä eivät tienneet muut kuin hän itse ja sittemmin Anne, sillä se tehtiin salassa. Akalta, joka kertoi hänelle hirtetystä tyttö parasta, sai hän utelemalla tietää monta asiaa, ja toisilta, jotka kunnioittivat häntä korkeampana olentona, sai hän tärkeitä ilmoituksia, joiden avulla hänelle onnistui päästä irstaisen ja sydämettömän elämän seurauksien perille. Missä ikään hän kuuli puhuttavan jostakin miehestä, naisesta tahi lapsesta, joka kärsi John Oxonin syntein tähden, sinne hän kiiruhti auttamaan, rohkaisemaan, valoa ja lohdutusta antamaan. Selittämättömällä tavalla, aivan kuin korkeamman voiman avulla saivat köyhät kauppiaat, jotka hän oli pettänyt, saamisensa maksetuksi; nuorukaiset, jotka hän oli vietellyt pahoille teille, hillittiin ja johdettiin paremmille; naiset, jotka hän oli turmioon saattanut, autettiin rauhaa ja onnea saavuttamaan; lapset, jotka hän isättöminä oli maailmalle heittänyt, ilman muita toiveita kuin kasvaa katuojissa ja elää rikoksissa vaali voimakas, näkymätön käsi. Kaunis maalaistyttö, jonka hänen kuolemansa pelasti ja joka herttuattaren suojelemana nyt eleli viattomassa rauhassa Dunstanwoldella, unhotti hänet kohta nuoruuden tavallisella huikentelevaisuudella, ruusut palasivat hänen kasvoilleen ja hän oppi toivomaan ja hymyilemään, aivan kuin John Oxon olisi ollut nimi vain.