— Joka on minä, vastasi hän, — oma minuuteni.
— Niin, senhän minä tiedän, että minä olen sinä; ja sentähden ei kumpikaan meistä voi toistaan vastaan ylpeillä, kun on olemassa ainoastaan yksi. Enkä minä saa sanoa: 'Elä anna minun hallita', sillä se olisi samaa kun sanoisin: 'Sinä et saa hallita'. Minä kai tarkoitin Jumala antakoon minulle voimaa niin jalosti hallita kuin rakkautemme vaatii minulta'. Mutta niinkuin koivu on koivu ja tammi on tammi, niinkuin kesäinen tuulen henki panee ruohon liepehtimään, niin nainenkin on nainen ja hänen luontonsa omaista on iloita sanoessaan senlaisia sanoja miehelle, joka häntä rakastaa, kun hän minun tavallani rakastaa. Sydämensä kyllyydestä lausuu hän iloiten miehensä nimen, jota paitse hänellä ei ole ajatustakaan, ja joka on hänen elämänsä niin hyvin kuin veri ja suonten tykytys. Ilolla minä nimeäsi mainitsen, Gerald, niinkuin ilolla olen mainitseva — hän katseli kummallisella, suloisella hymyllä auringon kultaamia tasankoja — niinkuin olen mainitseva lapsemme nimeä — ja paneva pienen suunsa rintaani.
— Suloisin ystäväni! huudahti Osmonde vetäen hänet luokseen katsellakseen hänen säteileviin silmiinsä, — sydämeni rakastettu!
Hän käänsi katseensa auringon laskun kultapilvistä, joka siinä näkyi heijastuvan. Hän itse ja katseensakkin näytti tällä hetkellä ylimaailmalliselta. — Puolisonsa riensi hänen avattuun syliinsä, ja niin he seisoivat sydän sydäntä vasten.
— Niin rakkaani, sanoi hän, — niin rakkaani — oma Geraldini, ja minä olen rukoillut, että saisin lahjoittaa sinulle poikia, joista kasvaa kaltaisiasi miehiä. Mutta kun tyttäriä sinulle lahjoitan, niin rukoilen kaikesta sydämestäni että heistä tulisi oikeudentuntoisia ja voimakkaita ja jaloja ja että heidän elämänsä alkaisi toisin kuin minun.
* * * * *
Eräänä kevätaamuna kun käki kukkui metsässä ja kevät kaikkialle levitti kukoistustaan, soivat Camylotten linnan vanhan harmaan kellotapulin kellot iloisesti ja kovasti, ilmoittaen koko kylälle perillisen syntymistä linnassa. Lapset herkesivät leikkimästä ja miehet työstään vainioilla kuunnellakseen; kunnon juoruämmät jättivät pesusoikkonsa, pyyhkäsivät käsivartensa ja punaisia täyteläisiä kasvojaan kirkasti äidillinen hymy.
— No nyt se on onnellisesti ohi, sanoivat he toisilleen, — ja ilopäivä on koittanut herttuatar raukalle — vaikka Jumala tietää, että hän viimeiseen asti käyttäytyi kuin kuningatar, ikäänkuin olisi hän vielä vuosikauden voinut taakkaansa kantaa, eikä hän yhtään kalvennutkaan, niinkuin muut naiset. Jumala siunatkoon sekä äitiä että lasta.
— Ja se kuuluu olevan poika, sanoi muuan. — Hän lupasi meille, että saisimme tietää sen melkein yhtä pian kuin hän itsekkin, ja käski vanhan Rowen ensin soittaa kaikkia kelloja ja kerran läpätä välillä jos se oli poika, vain kahdesti jos se oli tyttö. Kuulitko, että se oli poika, ja hänen kaltaistaan oli keksiä senlainen tapa ilmoittaa meille asiasta.
Neljässä muussa kylässä soivat myöskin kellot yhtä iloisesti ja äänekkäästi ja naiset juttelivat ja siunasivat herttuatarta ja lasta, ja oluttynnyreitä avattiin ja härkiä paistettiin ja työ pysähtyi ja tanssi sujui rattoisasti nurmilla.