— Varmaan se lapsi on onnenlapsi, sanottiin kaikkialla, — sillä ei koskaan ole ketään naista niin rakastettu kuin hänen äitiään.
Komealla vuoteellaan makasi hänen ylhäisyytensä herttuatar, pieni poikansa rinnallaan ja kasvot kuin neitsy Marialla. Herttua asteli hiljaa edestakaisin, hän oli niin iloinen ettei voinut yhdessä kohden istua. Kun hän ensi kerran kävi sisällä, kohoutui vaimonsa istuilleen vuoteessa ja pani itse lapsen hänen syliinsä.
— Minä tahdon itse sen syliisi laskea, sanoi hän, — minähän olen sen sinulle lahjoittanut. Hän on iso ja vankka lapsi, mutta hän ei ole minulta voimia riistänyt.
Lapsi olikin jo ensi hetkestään iso ja vankka ja kaunis, niin että hoitajat ja lääkärit ihmetellen katselivat häntä. Hän oli suuren rakkauden hedelmä, kauniitten ruumiiden ja jalojen sielujen hedelmä.
Heikonnetussa, keväisessä päiväpaisteessa, kukkaintuoksun täyttämässä hiljaisuudessa uinaili herttuatar, käsivarrella pieni poikasensa, kun Anne hiipi sisään heitä katsomaan. Kaiken yötä oli hän maannut polvillaan rukouksissa, ja nyt hän taas polvistui. Hän suuteli pienokaisen pientä ruusunpunaista nyrkkiä ja äidin pitsiröyhelöistä yöpukua. Sen enempää hän ei uskaltanut heitä häiritä.
— Varmaan Jumala anteeksi antaa, kuiskasi hän, — Kristuksen tähden. Hän ei voi tuolle pienelle heikolle olennolle panna rangaistusta kannettavaksi.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Anne äiti.
Eikä rangaistusta kuulunut. Pieni, heikko olento kasvoi kuin kukkanen, joka nupusta kehittyy kukaksi. Äitinsäkkin kukoisti samalla tavalla, hän hellästi hoiteli ja vaali häntä päivät päästään. Hänen kaltaisensa vaimous ja äitiys oli kuin luonnolle pystytettyjä kunniapatsaita.
— Kerran luulin olevani kirottu, sanoi hän miehelleen kerran heidän onnellisimpinä hetkinään; — mutta minulle on annettu rakkautta ja uusi elämä, sentähden tiedän, ettei se voi niin olla. Täytänkö koko olentosi, Gerald?