— Koko olentoni! huudahti hän, — suloinen, armas vaimoni!
— Enkö jätä yhtään halua ja velvollisuutta täyttämättä, sinua kohtaan rakkaani ja maailmaa ja inhimillistä kärsimystä kohtaan, jota voin auttaa? Rukoilen Kristusta palavalla nöyryydellä, etten sitä tekisi.
— Hän on kuullut rukouksesi, vastasi puolisonsa hellästi jumaloivalla katseella.
— Ja tämä puhdas sielu, joka on annettu minulle siitä korkeammasta maailmasta, jota emme tunne — siinä ei ole tahraa; — ja pieni, inhimillinen ruumis, jossa se on eloon herännyt — luuletko Kristuksen tahtovan auttaa minua sulkemaan ne molemmat kyllin korkeaan ja puhtaasen rakkauteen ja opettamaan inhimillistä ruumista olemaan sielulleen kunniaksi? En tahdo opettaa heille munkkilaista oman ruumiinsa ylenkatsetta; se on niin kaunis ja jalo kappale ja niin voimakas iloksi. Varmaan ei Hän, joka loi sen — omaksi kuvakseen — voi tahtoa että se itseään ja omia ihmeitään ylenkatsoisi, vaan että niitä kunnioitetaan ja niistä jalosti iloitaan, että tunnetaan niiden ijät ja vaihettelevaisuudet, eikä pidetä nuoruutta mielettömyytenä, miehuutta syntinä ja vanhuutta hiljaisesti edistyvänä valmistumisena? Rukoilen suurta sydäntä ja suurta viisautta ja vielä suurempaa voimaa voidakseni auttaa tätä kaunista ihmisolentoa kasvamaan ja rakastamaan ja elämään.
Nämä ominaisuudet olivat hänelle synnynnäisiä, ja lepäsivät salattuina hänessä kun hän pienenä lapsena makasi taistellen äiti vainajansa ruumiin alla. Kesyttömällä nuoruusajallaan olivat ne hitaasti kehittyneet, kun ne saivat niin huonoa ja sopimatonta ravintoa; mutta hän tarvitsi vain elämän aurinkoa, jotta ne kukoistaisivat ja hedelmää kantaisivat.
Hän ei antanut lapsilleen ainoastaan rakkautta — sillä hän synnytti vuosien kuluessa useita, kunnes hän oli neljän pojan ja kahden tyttären äiti, ja lapsensa olivat yhtä voimakkaita ja kauniita kuin hän itsekkin — vaan hän antoi niille myös ainaista ajatustaan ja osotti heidän inhimillisyydelleen senlaista kunnioitusta, että he oppivat itseään ja kaikkia inhimillistä kunnioittamaan. He rakastivat häntä yhtä intohimoisesti kuin isänsäkkin. He pitivät häntä jaloimpana olentona. Hänen ihanuutensa, rajaton rakkautensa ja totuudentuntonsa olivat heistä niin säteilevää katoomattomuutta kuin tähdet taivaalla.
— Miksi hän ei ole kuningatar? kysyi yksi nuoremmista pojista oltuaan Lontoossa ja nähtyään hovin. — Kuningatar ei ole niin kaunis ja komea kuin hän, ja hän voisi niin hyvin kansaa hallita. Hän tekee aina oikein eikä pelkää mitään.
Anne oli melkein aina hänen luonaan. Kauniissa turvapaikassaan Camylotten linnassa oli hän elänyt ulkonaisilta tapahtumilta häiritsemätöntä elämää. Lasten syntyminen tuotti hänelle suurta iloa.
— Ole hänen äitinsä, oli herttuatar sanonut kohottaessaan peitettä näyttääkseen hänelle käsivarrellaan lepäävää esikoistaan. — Sinut luotiin äidiksi, Anne.
— Olisihan minulle silloin lapsiakin annettu, vastasi Anne.