Tosiaankin hämmästys vallitsi kaikkialla: linnassa, kirjastohuoneessa, jossa kreivi ja mr Havisham istuivat ja keskustelivat; palvelijoiden hallissa, jossa mr Thomas, pöydänkattaja ja kaikki mies- sekä naispalvelijat juttelivat ja päivittelivät kaiken aikaa; samoin tallissa, jossa Wilkins käveli ja teki tehtävänsä alakuloisella mielellä, hoiti ruskeata ponia huolellisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi surumielin ajurille, ettei hän milloinkaan ollut opettanut ratsastamaan ketään niin luontevaa ja rohkeata nuorta herraa kuin tuo pikku poika. Hänen jäljessään ratsasti oikein mielikseen.
Mutta keskellä tätä hämmennystä oli kuitenkin eräs, joka pysyi aivan tyynenä ja levollisena. Se oli pikku lordi Fauntleroy, josta väitettiin ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy. Kun asia kerrottiin hänelle, hän oli totta puhuen tullut hiukan tuskaiseksi ja levottomaksi, mutta tämä tunne ei perustunut pettyneisiin toiveisiin.
Kun kreivi kertoi hänelle, mitä oli tapahtunet, hän istui tuolilla kädet polvien ympärillä niinkuin hänen usein oli tapana, kun hän kuunteli jotakin kiinnostavaa, ja kun asia oli kerrottu loppuun, hän näytti aivan levolliselta.
"Minusta tämä tuntuu niin kummalliselta" hän sanoi, "niin peräti kummalliselta!"
Kreivi katsoi äänettömänä poikaan. Hänestäkin tuntui kummalliselta — kummallisemmalta kuin koskaan ennen eläessään. Ja vieläkin kummallisemmalta hänestä tuntui, kun hän huomasi levottoman ilmeen pienissä kasvoissa, jotka tavallisesti olivat niin onnelliset.
"Ottavatko he lemmikiltäni pois talon — ja hänen vaununsa?" Cedrik kysyi epävarmalla, levottomalla äänellä.
"Eivät ota!" kreivi sanoi varmasti — ja kovalla äänellä. "He eivät voi ottaa häneltä mitään."
"Oi!" Cedrik sanoi silminnähtävästi levollisempana. "Eivätkö he tosiaankaan voi?"
Kun hän katsahti isoisäänsä, oli hänen suurissa, lempeissä silmissään surullinen ilme.
"Tuo toinen poika", hän sanoi vavisten, "tulee kai — sinun omaksi pojaksesi — niinkuin minä olin — vai kuinka?"