"Pitävätkö he minusta, lemmikki?" hän sanoi äidilleen. "Pitävätkö todellakin, lemmikki? Voi kuinka olen iloinen!"
Ja sitten kreivi laski kätensä lapsen olkapäälle ja sanoi:
"Fauntleroy, kiitä heitä heidän ystävyydestään."
Fauntleroy loi silmänsä häneen ja sitten äitiinsä.
"Täytyykö minun?" hän kysyi hiukan arastellen ja nyökäytti päätään. Hän astui askelen eteenpäin jokaisen luodessa katseensa häneen, sievään, viattomaan lapseen, jonka kasvoista kuvastui avoin, luottava ilme — ja hän puhui niin lujaa kuin suinkin jaksoi ja hänen lapsellisessa äänessään oli kirkas ja selvä sointu.
"Olen niin sanomattoman kiitollinen teille!" hän sanoi, "ja — minä toivon, että teilläkin on ollut hauskaa syntymäpäivilläni — sillä minulla on ollut niin hauskaa — ja minä rakastan niin paljon tätä paikkaa, sillä se on minusta niin kaunis — ja — ja — ja kun minusta tulee kreivi, niin toivon että minusta tulee yhtä hyvä kuin isoisä on."
Ihastuksenhuutojen raikuessa hän vetäytyi taaksepäin huoahtaen helpotuksesta, pisti kätensä kreivin käteen ja seisoi aivan hänen vieressään hymyillen ja nojautuen häneen.