Jälkeenpäin he kävelivät yhdessä niityllä ja katselivat kaikkea. Fauntleroy vei hänet mr Hobbsin ja Dickin luokse ja sanoi hänelle: "Tämä on minun vanha ystäväni mr Hobbs, miss Herbert, ja tämä on minun toinen vanha ystäväni Dick, ja minä olen kertonut heille, kuinka kaunis te olette, ja sanonut, että he saavat nähdä teidät, jos te tulette minun syntymäpäivilleni." Miss Herbert ojensi heille kummallekin kätensä ja jutteli hauskaan tapaansa heidän kanssaan, tiedustellen Amerikan oloja, heidän matkaansa ja heidän oloansa Englannissa. Sillä aikaa Fauntleroy seisoi vieressä katsellen häntä ihastunein silmin ja hänen poskensa punoittivat ilosta hänen huomatessaan, että mr Hobbs ja Dick olivat neitiin ihastuneet.
"Niin", Dick sanoi juhlallisesti myöhemmin, "hän on suloisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt! Hän on — niin, hän on tosiaankin suloinen, se on varma!"
Jokainen katseli häntä hänen kulkiessaan ohi ja samaten pikku lordi Fauntleroyta. Ja päivä paistoi, liput liehuivat, leikittiin ja tanssittiin, ja kun ilot olivat lopussa ja hauska iltapäivä kulunut loppuun, pikku lordi säteili onnesta.
Koko maailma näytti hänestä niin ihanalta.
Mutta olipa eräs toinenkin onnellinen — vanha mies, joka, vaikka olikin koko elämänsä ajan ollut rikas ja jalosukuinen, ei ollut usein tuntenut niin vilpitöntä iloa. Hän oli epäilemättä entistä onnellisempi, koska hän oli tullut paremmaksi ihmiseksi. Tosin hän ei heti muuttunut niin hyväksi kuin Fauntleroy luuli hänen olevan, mutta hän oli vihdoinkin oppinut rakastamaan ja usein hän oli tuntenut iloa myöntyessään viattoman lapsensydämen toiveisiin — ja sehän oli hyvä alku. Päivä päivältä hän myös mieltyi yhä enemmän miniäänsä. Totta se oli mitä ihmiset sanoivat, että hän alkoi rakastaa miniäänsä. Hän kuunteli mielellään tämän suloista ääntä ja katseli hänen herttaisia kasvojaan, ja istuessaan nojatuolissa hän katseli ja kuunteli, kun hän puheli pojalleen. Hän kuuli rakkaita, ystävällisiä sanoja, jotka olivat vallan outoja hänelle, ja hän rupesi käsittämään, miksi poika, joka oli elänyt syrjäkadun varrella New Yorkissa ja seurustellut sekatavarakauppiaiden ja kengänkiillottajien kanssa, kuitenkin oli hyvin kasvatettu, miehekäs pieni poika, jonka tähden kenenkään ei tarvinnut hävetä, vaikka kohtalo siirsikin hänet englantilaisen kreivikunnan perillisenä asumaan englantilaiseen linnaan.
Olihan se niin ihmeen yksinkertainen asia — hän oli kasvanut hellän, ystävällisen valvonnan alaisena ja häntä oli opetettu ajattelemaan ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikista. Se on ehkä pieni asia, mutta se on arvokkainta kaikesta. Ei hän ei tiennyt kreiveistä eikä linnoista, ei hänellä ollut selkoa komeudesta eikä loistosta, mutta hän oli aina rakastettava sen tähden, että hän oli niin luonnollinen ja herttainen. Ja se on suuremman arvoista kuin kuninkaaksi syntyminen.
Kun vanha Dorincourtin kreivi katseli häntä tänä päivänä hänen liikkuessaan puistossa kansan keskellä, puhutellessaan tuttuja, ja kumartaessaan, kun joku häntä tervehti, jutellessaan ystäviensä Dickin ja mr Hobbsin kanssa tai seisoessaan äitinsä ja miss Herbertin vieressä kuunnellen heidän puhettaan, niin vanha aatelismies oli hyvin tyytyväinen häneen. Hänen tyytyväisyytensä oli ylimmillään, kun he menivät suurimpaan telttaan, jonne Dorincourtin tilusten huomattavimmat alustalaiset olivat kokoontuneet juhla-aterialle.
He joivat maljoja, ja juotuaan kreivin terveydeksi suuremmalla innolla kuin koskaan ennen he esittivät pikku lordi Fauntleroyn maljan. Ja jos joku olisi epäillyt, tokko pikku lordi oli kansan suosiossa, niin tänä hetkenä viimeisetkin epäilykset olisivat poistuneet. Mikä äänten hälinä, lasien kilinä ja mitkä ihastuksen huudot! Nämä lämminsydämiset ihmiset rakastivat häntä siinä määrin, että he unohtivat ujoutensa, vaikka läsnä oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet linnasta heitä katsomaan. He pitivät hirveätä melua ja pari helläsydämistä naista katseli ystävällisesti pientä poikaa, joka seisoi äitinsä ja kreivin välissä, ja heidän silmänsä kostuivat, kun he sanoivat toisilleen:
"Jumala siunatkoon häntä, pientä kullanmurua!"
Pikku lordi Fauntleroy oli ihastuksissaan. Hän seisoi hymyillen, kumarsi ja punastui ilosta.