Ensin alussa kreivi ja mr Hobbs eivät olleet keskenään niin tuttavallisissa väleissä kuin olisi voinut toivoa. Kreivillä ei liene ollut monta tuttavaa sekatavarakauppiaiden joukossa, eikä mr Hobbs taas ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kehenkään kreiviin, ja siksipä ei keskustelu juuri sujunut, kun he joskus tapasivat toisensa. On myös tunnustettava, että mr Hobbs tuli aivan ymmälleen siitä ihanuudesta, jota Fauntleroy piti velvollisuutenaan heille näyttää.
Ensiksi portit, kivijalopeurat ja kuja herättivät mr Hobbsissa hämmästystä, ja kun hän näki linnan, kukkatarhat, kasvihuoneet, terassit, riikinkukot, vankitornin, asevarustukset, komean porraskäytävän, tallit ja livreepukuiset palvelijat, hän oli vallan ällistynyt. Mutta taulugalleria oli paras kaikista.
"Onko se jonkinlainen museo?" mr Hobbs sanoi Fauntleroylle, kun tämä ohjasi hänet suureen kauniiseen huoneeseen.
"Ei-ei", Fauntleroy sanoi hiukan epäilevästi. "En minä luule, että se on museo. Isoisä sanoo, että ne ovat minun esi-isiäni."
"Kaikki nämäkö?" mr Hobbs huudahti.
Ja hän vaipui tuolille ja katseli ympärilleen. Lordi Fauntleroy koetti parhaan taitonsa mukaan selittää, mutta huomasi tarpeelliseksi kutsua avuksi mrs Mellonin, joka tunsi joka kuvan, tiesi kenen maalaamia ne olivat ja osasi kertoa romanttisia juttuja lordeista ja ladyista, joita kuvat esittivät. Kun mr Hobbs vihdoin pääsi asiasta perille ja oli kuunnellut näitä juttuja, hän oli hyvin ihastunut ja mieltyi taulugalleriaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Usein hän lähti kylästä, Dorincourt Armsista, jossa hän asui, ja vietti puolisen tuntia kävellen galleriassa, katsellen noita kankaalle ikuistettuja naisia ja herroja, jotka myös tuijottivat häneen, ja pudisteli päätään melkein koko ajan.
"Ja kaikki he olivat kreivejä!" hän sanoi, "tai melkein kaikki! Ja hänestäkin tulee kreivi ja hän saa omakseen kaiken tämän!"
Pikku lordi Fauntleroyn syntymäpäivä oli oikea juhlapäivä, ja kuinka iloinen hän itse silloin olikaan! Puisto oli niin kauniiksi koristettu ja ahdinkoon asti täynnä juhlapukuisia ihmisiä, ja liput liehuivat teltoissa ja linnantorneissa! Pois ei jäänyt kukaan, joka vain kynnelle kykeni, sillä jokainen iloitsi siitä, että pikku lordi Fauntleroy yhä edelleen oli lordi Fauntleroy ja että hänestä kerran oli tuleva kaiken tämän omistaja. Jokainen tahtoi nähdä hänet ja hänen kauniin, herttaisen äitinsä, joka oli saanut niin paljon ystäviä. Ja varmasti jokainen nyt piti enemmän kreivistäkin, koska pikku poika rakasti häntä ja luotti häneen ja koska hän nyt oli ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin ja kohteli häntä kunnioittavasti. Sanottiin, että kreivi oli mieltynytkin häneen ja että kreivi nuoren lordin ja hänen äitinsä seurassa vähitellen muuttui hyvänluonteiseksi vanhukseksi, mistä seurasi, että kaikki tulivat onnellisemmiksi ja saivat paremmat olot.
Kuinka suuria ihmisjoukkoja olikaan kokoontunut puiden alle, telttoihin ja ruohokentille! Vuokramiehiä ja heidän vaimojaan sunnuntaipuvut, hatut ja huivit yllä, tyttöjä ihailijoineen, iloisia, leikkiviä lapsia sekä vanhoja punavaippaisia vaimoja, jotka juttelivat keskenään. Linnassa oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet katsomaan juhlaa ja toivottamaan onnea kreiville sekä tapaamaan mrs Errolia. Lady Lorridaile ja sir Harry olivat siellä, sir Thomas Asshe tyttärineen ja tietysti myös mr Havisham; sitä paitsi ihana miss Vivian Herbert pukeutuneena mitä hienoimpaan valkoiseen pukuun, kädessä pitsinen päivänvarjo ja ympärillään joukko ihailijoita — vaikka hän silminnähtävästi suosi Fauntleroyta enemmän kuin kaikkia muita yhteensä. Ja kun Fauntleroy näki hänet ja juoksi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, niin hänkin kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja suuteli häntä niin hellästi kuin tämä olisi ollut hänen oma pikkuveljensä ja sanoi:
"Rakas pikku lordi Fauntleroy! Rakas pikku poika! Voi kuinka olen iloinen! Niin tavattoman iloinen!"