Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen, sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.
"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"
Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka oli saada hänet itkemään.
"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"
Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan tahtonut päästää häntä irti.
"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä olla, mutta meillä — meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin toisemme."
Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo, aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa. Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta, viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa. Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan. Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa. Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin rikkaan perheen jäsen.
Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden. Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty, ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana, että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä, jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa, kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä aiheuttivat hänelle paljon huolta.
Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi. Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan. Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha odottaa isältään enää mitään apua.
Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi, ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja miellyttävämmäksi.