Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan häntä hellästi.
Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun, hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse aavistikaan.
— "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."
Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen — väliin satuja, väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti nauravan pojan hauskoja puheita.
"Totta tosiaankin", Mary sanoi sekatavarakauppiaalle, "ei voi olla nauramatta hänen kujeitansa ja hänen pikkuviisaita puheitansa. Kun oli valittu uusi presidentti, tuli poika eräänä päivänä keittiöön ja seisoi uunin edessä aivan hiljaa kädet taskussa, ja hänen kasvonsa olivat vakavat kuin tuomarin. Sitten hän sanoi minulle: 'Mary, nämä vaalit kiinnostavat minua tavattomasti. Minä olen republikaani ja niin on lemmikkinikin. Oletko sinäkin Mary republikaani?' 'Valitettavasti minä olen demokraatti!' Poika loi minuun katseen, joka tunki aina sydämeeni saakka, ja sanoi: 'Mary, te syöksette maan perikatoon.' Eikä sen jälkeen ole kulunut päivääkään ettei hän olisi yrittänyt taivuttaa minua muuttamaan mielipiteitäni."
Mary oli hyvin kiintynyt poikaan ja oli oikein ylpeä hänestä. Hän oli ollut talossa siitä asti kun poika syntyi. Isän kuoleman jälkeen hän oli yhtaikaa ollut keittäjänä, siivoojana ja lapsenhoitajana. Hän ylpeili pojan voimakkaasta, kauniista vartalosta, hänen sievistä tavoistaan ja varsinkin hänen kullankeltaisesta tukastansa, joka kiharoina valui alas otsalle ja olkapäille. Hän teki mielellään työtä varhaisesta aamusta iltamyöhään saakka auttaakseen äitiä pitämään kunnossa pojan vaatteita.
"Eikö hän näytäkin ylhäiseltä?" Maryn oli tapana sanoa. "Tahtoisinpa tietää, onko palatseissakaan hänen vertaistaan lasta. Kaikki ukot, naiset ja lapset katselevat häntä, kun hän kulkee yllään musta samettitakkinsa, joka on tehty rouvan vanhasta hameesta. Hän pitää aina päänsä pystyssä ja hänen kihara tukkansa kiiltää kuin kulta. Hän näyttää pieneltä lordilta."
Cedrik ei tiennyt näyttävänsä pieneltä lordilta, hän ei edes tiennyt, mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli sekatavarakauppias, joka ei koskaan ollut hänelle äreä. Kauppiaan nimi oli Hobbs, ja Cedrik ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Poika piti häntä rikkaana ja mahtavana henkilönä, olihan hänellä niin paljon tavaraa kaupassaan — luumuja, viikunoita, appelsiineja ja leivoksia — ja olihan hänellä hevonen ja vaunutkin. Cedrik piti paljon maitomiehestä, leipurista ja omenakauppiaasta, mutta mr Hobbs oli kuitenkin paras kaikista. He olivat niin hyvät ystävät, että Cedrik kävi joka päivä hänen luonaan ja istui siellä hyvän aikaa keskustellen "päivän kysymyksistä". Oli oikein kummallista, miten paljon heillä oli puhuttavaa — esimerkiksi heinäkuun neljännestä. Kun he rupesivat puhumaan tuosta päivästä, ei jutusta tahtonut loppua tullakaan. Mr Hobbs ei ollut englantilaisten ystävä ja hän kertoi koko vallankumouksen historian esittäen ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisten kehnoudesta ja vallankumouksen sankarien urhoollisuudesta. Hän lopetti juttunsa tavallisesti lukemalla osan amerikkalaisten itsenäisyysjulistuksesta. Cedrik oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa punoittivat ja hänen kiharansa menivät epäjärjestykseen. Kotiin tultuaan hänellä tuskin oli aikaa syödä päivällistä, sillä hänellä oli niin kova kiire kertoa kaikki äidilleen. Varmaankin mr Hobbs ensimmäisenä herätti hänessä innostuksen valtiollisiin asioihin. Mr Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja siten Cedrik sai tietää mitä Washingtonissa tapahtui, ja mr Hobbs kertoi hänelle myös, täyttikö presidentti velvollisuutensa vai eikö. Kerran eräissä vaaleissa kaikki hänen mielestään oli suurenmoista, ja jollei mr Hobbsia ja Cedrikiä olisi ollut, niin varmasti maa olisi joutunut perikatoon. Mr Hobbs otti hänet kerran mukaansa katsomaan soihtukulkuetta, ja useat kulkueen osanottajista muistivat nähneensä kookkaan miehen seisovan lyhtypylvään vieressä pitäen olkapäillään kaunista riemuitsevaa poikaa, joka heilutti hattuansa ilmassa.
Jonkin aikaa vaalien jälkeen, Cedrikin ollessa kahdeksannella vuodella, sattui merkillinen tapaus, joka ihmeellisesti muutti hänen elämänsä. Ihmeellisintä oli, että hän samana päivänä oli jutellut mr Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja mr Hobbs oli ankarasti tuominnut ylimystön, varsinkin kreivit ja markiisit. Aamu oli kuuma, ja hetken leikittyään ystäviensä kanssa Cedrik oli mennyt lepäämään ja nähnyt mr Hobbsin katselevan hyvin äreänä englantilaista lehteä, jossa oli kuva jostakin hovijuhlasta.
"Ohhoh", hän sanoi, "tällä tavoin ne nyt elävät, mutta eipä se kauan kestäne. Kerran vielä ne, joita he nyt polkevat jalkojensa alle, lähettävät kreivit ja markiisit tiehensä! Se päivä kyllä tulee, ja varokoot he silloin itseänsä!"