Pari minuuttia myöhemmin kookas palvelija, joka ohjasi Cedrikin kirjastohuoneen ovelle, avasi sen ilmoittaen juhlallisella äänellä: "Lordi Fauntleroy, herra kreivi." Vaikka hän olikin vain palvelija, hän kuitenkin tunsi, että tämä hetki oli juhlallinen. Perillinen tuli omaan maahansa ja kotiinsa ja vietiin vanhan kreivin luo, jonka arvonimen hän kerran oli perivä.
Cedrik astui kynnyksen yli. Suuri, komea huone oli sisustettu tyylihuonekaluin ja kirjahyllyin. Kalusto oli niin tumma, oviverhot niin raskaat, hiotuilla ruuduilla varustetut ikkunat niin syvällä ja seinät niin kaukana toisistaan, että auringon mentyä mailleen huone teki synkän vaikutuksen. Ensin Cedrik luuli, ettei huoneessa ollut ketään, mutta sitten hän huomasi, että avonaisen uunin ääressä oli iso lepotuoli ja siinä istui joku — joku, joka ei ensin ollut häntä huomaavinaan.
Mutta yhdellä taholla ainakin hänen tulonsa oli huomattu. Lattialla nojatuolin vieressä makasi iso ruskeankeltainen verikoira, jonka ruumis ja jäsenet olivat kuin leijonan. Tämä iso eläin nousi juhlallisesti ja hitaasti ylös ja astui raskain askelin kohti pikku poikaa.
Tuolilla istuva käski: "Dougal, tule pois!" Mutta lordi Fauntleroyn sydämessä ei ollut pelkoa eikä epäystävällisyyttä — koko ikänsä hän oli ollut rohkea pikku poika. Hän tarttui kädellään ison koiran kaulanauhaan maailman luonnollisimmalla tavalla, ja he astuivat yhdessä esiin, Dougal mennessään poikaa nuuskien.
Silloin kreivi nosti katseensa. Cedrik näki edessään kookkaan vanhan miehen, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat olivat harmaantuneet ja jonka kotkannenä pisti esiin syvien, tutkivien silmien välistä. Kreivi taas näki kauniin lapsen mustassa samettipuvussa ja pitsikauluksessa. Pojan sieviä totisia kasvoja ympäröivät vaaleat kiharat, ja silmät katsoivat häntä lapsenomaisen luottavaisesti. Jos linna oli satupalatsin kaltainen, niin pikku lordi näytti pieneltä satuprinssiltä, vaikka ei hänellä itsellään ollut siitä aavistusta, tai kenties pikemmin sadun reippaalta pieneltä keijukaiselta. Ilon ja ylpeyden tunne valtasi vanhan kreivin sydämen, kun hän näki, miten kaunis ja soreakasvuinen hänen pojanpoikansa oli ja kuinka poika pelotta seisoi ja katseli häntä silmiin pidellen isoa koiraa kaulanauhasta. Ankaraa, vanhaa aatelismiestä miellytti se, ettei poika näyttänyt pelkäävän eikä arkailevan koiraa eikä häntä itseäänkään.
Cedrik katsahti häneen niinkuin hän oli katsonut mökin vaimoon ja taloudenhoitajaan ja tuli aivan lähelle häntä.
"Oletko sinä kreivi?" hän sanoi. "Minä olen sinun pojanpoikasi, jonka mr Havisham on tuonut tänne. Olen lordi Fauntleroy."
Hän ojensi kätensä, sillä hän luuli, että se oli kohteliainta myös kreiveihin nähden. "Toivon, että voit hyvin", hän jatkoi herttaisesti. "Olen niin iloinen saadessani tavata sinut."
Kreivi puristi hänen kättänsä kummallinen ilme silmissä. Hän oli niin tyrmistynyt, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tarkasteli hämmästyttävää pikku olentoa tuuheitten kulmakarvojensa alta ja tutki häntä kiireestä kantapäähän.
"Sanoitko olevasi iloinen tavatessasi minut?" hän kysyi.