"Sanoin", lordi Fauntleroy vastasi, "olen hyvin iloinen."
Lähellä Cedrikiä oli tuoli ja hän istuutui siihen; se oli korkeaselkäinen ja syvä tuoli, ja hänen istuessaan siinä hänen jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, mutta kuitenkin näytti siltä, että hän istui siinä mukavasti. Hartaasti ja herkeämättä hän tarkasteli kunnianarvoista sukulaistaan.
"Minä olen niin tuuminut, että minkä näköinen sinä mahdat olla", hän huomautti. "Minun oli tapana laivassa maata hytissäni ja ajatella, olisitko isäni näköinen."
"No olenko minä?" kreivi kysyi.
"Niin", Cedrik vastasi, "hänen kuollessaan olin hyvin pieni enkä oikein muista minkä näköinen hän oli, mutta luultavasti et ole saman näköinen."
"Taidat olla siitä pahoillasi", kreivi sanoi.
"En toki!" Cedrik vastasi kohteliaasti. "Tietysti olisi hauskaa, että muut olisivat oman isän näköisiä, mutta tietysti täytyy pitää isoisänsäkin ulkomuodosta, vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin isän. Tiedäthän itsekin, että täytyy rakastaa sukulaisiansa."
Kreivi nojautui tuoliinsa ja katseli eteensä. Hänestä ei voinut sanoa, että hän oli pitänyt velvollisuutenaan rakastaa omaisiaan. Hän oli käyttänyt suurimman osan vapaata aikaansa ankariin riitoihin sukulaistensa kanssa, ajaakseen heidät ulos talostaan ja loukatakseen heitä; siksi he kaikki vihasivat häntä sydämensä pohjasta.
"Jokaisen pojan täytyy pitää isoisästänsä", lordi Fauntleroy jatkoi, "varsinkin jos isoisä on ollut niin ystävällinen häntä kohtaan niinkuin sinä."
Vanhan aatelismiehen silmät loistivat jälleen merkillisesti.