"Minä olen syntynyt Amerikassa", hän vastasi. "Kun kerran on syntynyt Amerikassa, niin on amerikkalainen. Suo anteeksi", hän sanoi kohteliaasti ja hienotunteisesti, "että sanon vastaan. Mr Hobbs sanoi minulle, että jos uusi sota syttyisi, minun pitäisi olla — olla amerikkalainen."
"Olisitko todellakin?" kreivi sanoi.
Hän vihasi Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka vakava ja innokas isänmaanystävä Cedrik oli. Hän arveli, että näin hyvästä amerikkalaisesta voi mieheksi kasvettuaan tulla hyvä englantilainen.
Heillä ei ollut aikaa keskittyä uudelleen vallankumoukseen — sitä paitsi lordi Fauntleroy arasteli tätä aihetta — kun jo ilmoitettiin päivällisen olevan valmis.
Cedrik nousi tuolista ja meni aatelisen sukulaisensa luo. Hän katsahti kreivin sairaaseen jalkaan.
"Saisinko auttaa sinua?" hän sanoi kohteliaasti. "Etkö voisi nojata minuun? Kerran kun mr Hobbs oli loukannut jalkansa perunatynnyriin, hänen oli tapana nojata minuun."
Päivällisestä tiedottanut pitkä palvelija pani alttiiksi sekä arvonsa että asemansa vetämällä suunsa hymyyn. Hän oli ylimyksellinen palvelija, joka oli aina ollut parhaissa jalosukuisissa perheissä, eikä hän koskaan ollut nauranut palvelustehtäviensä aikana näkemänsä tai kuulemansa johdosta. Hän olisi pitänyt itseänsä arvottomana ja yksinkertaisena palvelijana, jos olisi ikinä ollut niin epähieno, että olisi hymyillyt. Mutta tällä kertaa hänen oli vaikea hillitä itseään. Pelastuminen oli täpärä. Tuijottamalla kreivin pään yläpuolella olevaa rumaa muotokuvaa hän sai tukahdutetuksi hilpeytensä.
Kreivi tarkasti nuorta urheata sukulaistansa kiireestä kantapäähän.
"Luuletko pystyväsi siihen?" hän kysyi äreästi.
"Kyllä luulen voivani", Cedrik sanoi. "Minä olen voimakas. Olenhan seitsenvuotias. Voit toisella kädelläsi nojata keppiisi ja toisella minuun. Dick sanoo, että olen seitsenvuotiaaksi hyvin voimakas."