On vaikea kuvailla Dorincourtin jalosukuisen kreivin tunteita. Häntä ei ollut helppo saada hämilleen, sillä hän oli nähnyt paljon maailmaa. Mutta tässä oli jotakin niin täysin uutta, että se saattoi hänet rauhattomaksi ja liikuttuneeksi. Hän ei ollut koskaan välittänyt lapsista, sillä hänen omat huvinsa antoivat hänelle niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa puuttua heidän elämäänsä. Kun hänen omat poikansa olivat pienet, he eivät kiinnostaneet häntä — vaikka hänelle joskus johtui mieleen, että Cedrikin isä oli ollut kaunis ja reipas poika. Hän oli ollut niin itsekäs, etteivät uhrautuvat ihmiset kiinnittäneet hänen huomiotansa, eikä hän ollut tiennyt, kuinka hellä, uskollinen ja rakastava pienen lapsen sydän voi olla ja kuinka viattomat ja itsetiedottomat sen yksinkertaiset ja jalomieliset vaikuttimet ovat. Lapsi oli hänestä aina ollut vastenmielinen pieni elukka, itsekäs, ahne ja vallaton, jollei se ollut ankarassa valvonnassa. Molemmat hänen vanhemmat poikansa olivat alituisesti tuottaneet ikävyyksiä ja vaivaa opettajilleen, ja kun hän ei kuullut valituksia nuorimmasta pojastansa, hän luuli, ettei tämä ollut erityisen tärkeä. Kreivin mieleen ei koskaan ollut johtunut, että hän voisi rakastaa pojanpoikaansa; hän oli antanut noutaa pikku Cedrikin vain sen tähden, että hänen ylpeytensä kehoitti häntä siihen. Hän ei tahtonut, että hänen nimensä tulisi häväistyksi, jos se periytyisi sivistymättömälle moukalle, kun poika tulevaisuudessa perisi hänen paikkansa. Hän oli varma siitä, että pojasta tulisi narrimainen olento, jos hän saisi kasvatuksensa Amerikassa. Hänellä ei ollut helliä tunteita poikaa kohtaan; hänen ainoa toivonsa oli, että tämä olisi jotakuinkin kauniskasvuinen ja että hänellä olisi jonkin verran ymmärrystä. Hän oli ollut niin tyytymätön toisiin poikiinsa ja niin vihoissaan kapteeni Errolin avioliitosta, ettei hän hetkeäkään ajatellut siitä lähtevän mitään hyvää. Kun palvelija ilmoitti lordi Fauntleroyn, hän ei tohtinut katsoa poikaa, koska hän pelkäsi, että tämä olisi sellainen kuin hän oli kuvitellut. Sen takia hän oli määrännyt, että pojan oli tultava yksin hänen luoksensa. Hänen ylpeytensä ei sallinut, että joku toinen näkisi hänen mielipahansa, jos hän pettyisi. Siksipä hänen ylpeä sydämensä oli riemastunut, kun poika tuli luontevalla tavallaan häntä kohden, pitäen pelotta kättänsä koiran niskassa. Parhaimmissa toiveissaankaan hän ei ollut luullut, että poika olisi tämän näköinen. Oliko todellakin mahdollista, että tämä oli se poika, jota hän oli pelännyt nähdä — sen naisen lapsi, jota hän vihasi — tämä pieni poika, joka näytti niin kauniilta, rohkealta ja suloiselta. Tämä odottamaton hämmästys horjutti kreivin mielenrauhaa.
Sitten he rupesivat juttelemaan ja hän liikuttui oudosti ja tuli yhä hämmästyneemmäksi. Hän oli näet tottunut siihen, että ihmiset pelkäsivät häntä ja joutuivat hämilleen hänen seurassaan, ja siksi hän oli odottanut, että hänen pojanpoikansakin olisi ujo ja arka. Mutta Cedrik pelkäsi kreiviä yhtä vähän kuin Dougalia. Hän ei ollut röyhkeä, hän oli vain viattomasti ystävällinen, eikä hän tiennyt että oli syytä olla hämillään tai peloissaan. Kreivi huomasi, että pikkupoika piti häntä ystävänään ja kohteli häntä sellaisena vähääkään epäröimättä. Saattoi selvästi huomata, kun poika istui isossa tuolissaan ja jutteli ystävälliseen tapaansa, ettei hänen mieleensä ollut johtunut, että tuo iso ankarannäköinen vanha mies voisi olla muuta kuin ystävällinen hänelle ja nähdä mielellään hänet luonansa. Samaten oli ilmeistä, että hän koetti lapselliseen tapaansa olla isoisälleen mieliksi ja huvittaa häntä. Vaikka kreivi olikin tyly, kovasydäminen ja maailmanmielinen, hän ei voinut olla tuntematta salaista, uutta huvia tästä luottamuksesta. Oikeastaan ei ollut niinkään ikävä tavata jotakuta, joka ei epäillyt eikä paennut häntä tai näyttänyt huomaavan hänen luonteensa rumia puolia, jotakuta joka katsoi häneen kirkkain, luottavaisin silmin — vaikka se olikin vain pieni poika mustassa samettipuvussaan.
Vanhus nojautui tuoliinsa ja kehoitti nuorta kumppaniaan kertomaan lisää itsestänsä, ja outo ilme silmissään hän katseli pojanpoikaansa. Lordi Fauntleroy vastasi mielellään kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja jutteli levollisesti hauskaan tapaansa. Hän kertoi Dickistä ja Jerrystä, omenamummosta ja mr Hobbsista; hän kuvaili tasavallan kaartia sen kaikessa loistossa lippuineen, tulisoihtuineen ja raketteineen. Keskustelun jatkuessa hän tuli maininneeksi heinäkuun neljännen sekä vallankumouksen ja aikoi innostuneena kertoa siitä, kun hänelle äkkiä muistui jotakin mieleen ja hän vaikeni yhtäkkiä.
"Mikä sinun on?" isoisä kysyi. "Miksi et jatka?"
Lordi Fauntleroy liikkui levottomasti tuolissaan. Kreivi huomasi, että poika joutui aivan hämilleen siitä, mitä hänen mieleensä johtui.
"Minä vain ajattelin, että sinä et ehkä pidä siitä", hän vastasi. "Ehkä joku sinun tuttavasi oli siellä. Unohdin, että sinä olet englantilainen."
"Jatka vain", kreivi sanoi. "Ei kukaan omaisistani ollut siellä. Sinä vain unohdat, että itsekin olet englantilainen!"
"Enkä ole", Cedrik kiiruhti sanomaan. "Minä olen amerikkalainen!"
"Sinä olet englantilainen", kreivi sanoi arvokkaasti. "Sinun isäsi oli englantilainen."
Hänestä oli hauska sanoa tämä, mutta Cedrikiä se ei huvittanut. Poika ei ollut koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta. Hän tunsi punastuvansa korviaan myöten.