Dawson nyökäytti päätään ja näytti tietä vieläkin salaperäisemmän ja merkitsevämmän näköisenä. Cedrik innostui kovasti.
Kun Dawson avasi huoneen oven, Cedrik jäi kynnykselle seisomaan ja katsoi ihastuneena ympärilleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän pisti vain kätensä taskuihin ja katseli siinä punaisena tukanrajaan asti.
Hän punastui siksi, että hän oli niin hämmästynyt ja ihastunut. Tällaisen paikan näkeminen oli omiaan hämmästyttämään jokaista tavallista poikaa.
Tämäkin huone oli iso niin kuin kaikki muutkin huoneet, ja hänestä se oli muita kauniimpi, vaikka aivan toisella tavalla. Kalusto ei ollut niin jykevä eikä vanhanaikainen kuin alakerroksen huoneissa; verhot, matot ja seinäpaperit olivat iloisemmat; täällä oli täysiä kirjahyllyjä ja pöydillä oli joukoittain leluja — kauniita, hauskoja kapineita — sellaisia, joita hän New Yorkin näyteikkunoissa oli hämmästyen ja ihastuen katsellut.
"Tämä näyttää pojan huoneelta", hän sanoi vihdoin hengästyneenä.
"Kenen ne ovat?"
"Menkää katsomaan niitä", Dawson sanoi. "Ne ovat teidän!"
"Minunko!" hän huudahti, "minunko! Miksi ne ovat minun? Kuka ne on antanut minulle?" Ja hän juoksi eteenpäin ilosta huutaen. Tämä kaikki näytti hänestä niin paljolta että hän tuskin saattoi uskoa sitä. "Isoisä ne on antanut!" hän sanoi silmät loistavina kuin tähdet. "Tiedän, että se on isoisä!"
"On, kreivi se on", Dawson sanoi, "ja jos te olette kiltti pieni herra ettekä ole pahalla päällä, vaan leikitte koko päivän ja olette iloinen, niin hän antaa teille mitä vain haluatte."
Se vasta oli ihastuttava aamu. Oli niin paljon katseltavaa ja koeteltavaa; jokainen uusi lelu veti hänen huomiotaan puoleensa siinä määrin, että hän tuskin voi luopua siitä katsellakseen seuraavaa. Ja oli niin merkillistä tietää, että kaikki tämä oli yksin häntä varten valmistettu ja että jo ennen hänen lähtöään New Yorkista ihmisiä oli tullut Lontoosta järjestämään huoneet, joissa hänen oli määrä asua, ja hankkimaan sellaisia kirjoja ja leluja, jotka häntä eniten huvittaisivat.
"Tunnetteko ketään", hän sanoi Dawsonille, "jolla on niin hyvä isoisä?"