Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin peliin tahansa.
Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti vieraan.
Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.
Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan, jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa, ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.
Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen, jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja, puuvillakangasta, piparminttua ja — juoruja hankkiakseen itselleen kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui, koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin läheinen ystävä.
"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa, "ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää — pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."
Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.
Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä oli kerrottu hyvin innokkaasti.
Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei tahtonut nähdä — ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?
Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan, huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle, sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että "vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"