"Minä en koskaan ole nähnyt pelattavan krikettiä", Fauntleroy sanoi, "mutta mr Hobbsin kanssa olin usein katsomassa pesäpalloa. Se on kerrassaan mainio peli. Se on niin jännittävää! Saanko mennä noutamaan pelin ja näyttää sitä sinulle? Ehkä se huvittaisi sinua ja saisi sinut unohtamaan jalkasi. Pakottiko sitä kovasti tänä aamuna?"
"Häiritsevän paljon", oli vastaus.
"Sitten ehkä et voisi unohtaa sitä", pikkupoika sanoi huolestuneena. "Ehkä sinua vaivaa kuulla puhuttavan pelistä. Luuletko, että se huvittaisi vai pelkäätkö, että se vaivaisi sinua?"
"Mene noutamaan se", kreivi sanoi. Tämä oli tietysti aivan uutta huvia — olla lapsen kumppanina tämän tarjoutuessa opettamaan hänelle peliä, ja tämä uutuus huvitti häntä. Kreivin suun ympärillä karehti hymy, kun Cedrik tuli takaisin pelilaatikko kädessä, näyttäen hyvin innostuneelta.
"Saanko vetää tuon pienen pöydän tuolisi viereen?" hän kysyi.
"Soita Thomasia", kreivi sanoi. "Hän nostaa sen puolestasi."
"Kyllä minä itse jaksan sen tehdä", Fauntleroy vastasi. "Ei se ole kovin raskas."
"Koetahan sitten", isoisä sanoi. Vanhuksen katsellessa pikkupojan valmisteluja hänen kasvoilleen hiipi hymy; poika oli niin innostunut puuhiinsa. Hän veti pientä pöytää eteenpäin, sijoitti sen tuolin viereen, otti pelin rasiasta ja asetti sen paikoilleen.
"Se on hyvin hauskaa, kun vain pääsee alkuun", Fauntleroy sanoi. "Sinä voit ottaa mustat nappulat ja minä otan valkoiset. Ne ovat miehiä, ja kun on kerran kierretty laudan ympäri niin on päästy kotiin, ja siitä saa yhden pisteen — ja tuossa on ulkokenttä — ja tässä on ensimmäinen pesä ja tässä toinen ja tämä on kotipesä."
Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita liikkeitä ja vilpitöntä iloa.