"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."
"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."
Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne", hän sanoi vihdoin.
Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta kipeää jalkaa.
"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.
Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan. Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa. Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille, vaan hänelle itselleenkin.
"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.
Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa, katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.
"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö niin?"
"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei näyttänyt olevan pahoillaan.