"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon, Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa sekä mr Mordauntin — sillä tietysti hänkin oli iloinen — ja lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin. Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle. Kahdellekymmenelleseitsemälle — kauhean monelle!"
"Ja kuka heille oli ystävällinen — minäkö?" kreivi sanoi.
"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."
"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.
"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli — älä vain pane pahaksesi — että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä kerron hänelle sinusta."
"Mitä sinä sitten kerrot?"
"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja — ja minä toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."
"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.
"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin koettaa."
Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa. Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos. Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa, voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä, ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä, jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä, oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset, jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt — kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi — mitä Fauntleroy ei liioin tiennyt — ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.