Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli, kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.
Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.
Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.
"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"
"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu minuun astuessasi ulos."
"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.
"Etkö — etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti hämmästyneenä.
"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."
"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään nähdä sinut."
"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. —
Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."